Aihe: kirkko, luterilainen, teologia | Avainsanat: ekumenia, oppi, pastoraalikurssi, rukousmeditaatio
Kävin pikaisesti Suomessa suorittamassa Lapuan hiippakunnan pastoraalikoulutuksessa Kuortaneella. Opintojakson aiheena oli kirkon oppi. Opettajina olivat piispa Simo Peura ja kirkkoherra Tapio Luoma.
Puhuimme luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen syntyhistoriasta ja sen teologian pääpiirteistä sekä perehdyimme muutamiin ajankohtaisiin ekumeenisiin asiakirjoihin. Ennen opintokokonaisuutta kirjoitin esseen aiheesta “Kansankirkollisuus vai tunnustuksellisuus”.
Meille opetettiin mm.
- että Tertullianus teoksessaan “Harhaoppeja vastaan” nimeää kolme kirkon yhteyttä uhkaavaa tekijää: a) erimielisyys, b) skisma ja c) heresia. Erimielisyys uhkaa kirkon yhteyttä erityisesti henkilökohtaisella tasolla. Skismassa pieni ryhmä irrottautuu laajemmasta kirkosta/uskonryhmästä. Heresiassa on astuttu kristillisen uskon ulkopuolelle. Todettiin, että heresiat ovat tarpeellisia kirkolle sillä niiden valossa voidaan tarkastelle, mikä on oikea kristillinen opetus.
- Raamatun ja tunnustustuksen tulkintaan vaikuttaa aina ennakkolähtökohtamme. Myös niiden väite, jotka sanovat: “En tarvitse Raamatun lukemisessa mitään tulkintaa ja oppia”, on myös tietyn kulttuurin ja opetuksen tulos.
- keskusteluryhmässä totesimme, että vanha kirkon opetus “Extra ecclesiam nulla salus” (kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta; voidaan tulkita myös mielestäni paremmin: ilman kirkkoa ei ole pelastusta) tulisi ottaa jälleen rohkeasti käyttöön. Se muistuttaisi, että kirkossa julistetaan evankeliumia ennen kaikkea pelastuksemme vuoksi sekä antaisi arvoa kirkon jäsenyydelle. Kirkko on tässä käsitettävä laajemmin kuin vain yksi kirkkokunta. Mielestäni todellisen kirkon muodostavat kaikki uskovaiset: ilman Jeesukseen uskomista ei ole pelastusta.
- kirkon tunnustusta tarvitaan kun kirkkoa uhkaa harhaopit kirkon ulkopuolelta tai sisältä. Tunnustuksella on myös ekumeeninen tehtävä: se voi luoda yhteyttä. Lisäksi se luo kirkon identiteettiä (mitä me olemme?). Lisäksi sillä on opettava tehtävä.
- tunnustuskirjoja voidaan käyttää myös oman spirituaaliteetin tukijana (erityisesti suositeltiin papeille). Erityisesti katekismukset on tarkoittuu henkilökohtaisen uskonelämän syventämiseksi. Tekstejä kannattaa luke meditoiden, jotta niistä tulisi osa meitä itseämme.
- rukousmeditaatiota voidaan harjoittaa esim. 10-käskyn valossa (tai minkä tahansa raamatuntekstin valossa) kysymällä itseltä kysymyksiä: 1) pohdi, mitä Jumala tässä minulta vaatii ja odottaa, 2) mistä minun pitäisi kiittää Jumalaa, 3) tunnusta, missä et ole kyennyt täyttämään Jumalan vaatimusta ja 4) pyydä että ymmärtäisit paremmin mietiskeltävän asian ja osaisit toimia sen mukaan.
Tässä vain muutamia pintapuolisia ajatuksia kurssista.
Aihe: kirkko, luterilainen, teologia | Avainsanat: kirkko, oppi, pappi, pappislupaus, pieper, piispa, tunnustus, tunnustuskirjat
Mikä on luterilaisen kirkon virallinen kanta eettisiin ja opillisiin asioihin? Löytyykö se Raamatusta, luterilaisista Tunnustuskirjoista vai piispan (tai papin) kannanotosta? Entä jos näiden välillä on ristiriitoja?
Tällainen ajatus tuli mieleeni kun luin Jari Kuisminin blogikirjoitusta Kotimaa24 palstalla. Kuismin viittaa Petri Hiltusen luennossa olleeseen Franz Pieperin ajatukseen kirkon uskon käsityksestä:
“. . . Ensinnäkin Petri Hiltusen viittaus Pieperin ajatukseen vapaasti mukailtuna, että kirkon uskonkäsitys ei ole se, mikä on kirjaimin virallisissa papereissa, vaan se, mitä käytännössä sanotaan kirkon saarnoissa ja uskotaan elämässä.”
Ongelmana on kaiketi se, että vaikka kirkkolaki, kirkkojärjestys toteavat, että kirkon oppi on ilmaistu Raamatussa ja Tunnustuskirjoissa, niin käytännössä näillä ei ole aina painoarvoa. Oppiin ja etiikkaan liittyvissä asioissa vallitsee kirkossamme laajalti asenne, että jokainen saa päättää itse, mitä opettaa. Sama henkilö saattaisi teoriassa todeta: virkani puolesta uskon, että Jeesus on Jumalan poika, mutta kansalaisena en usko sitä!
Luterilaisessa kirkossa meillä on kuitenkin virallinen oppi, johon pappi pappislupauksessa sitoutuu. Pappi sitoutuu Raamatun sanaan ja kirkon tunnustukseen (Tunnustuskirjat). Suurin osa kirkon jäsenistä ei tosin tiedä esimerkiksi Tunnustuskirjojen opetuksesta yhtään mitään.
Suurelle osalle kirkon jäseniä – ja myös niille jotka eivät ole jäseniä – kirkon viralliseksi opiksi muuttuu se, mitä sanotaan saarnoissa, lehtikirjoituksissa sekä radio- ja televisiohaastatteluissa. Julkisuudessa esiintyvistä piispoista ja papeista tulee tavallisen kansan ”tunnustuskirjat”, jotka kertovat, mitä on luterilainen kristillisyys. Tämä ei ole ongelma niin kauan kun papit ja piispat pitäytyvät Raamattuun ja kirkkomme tunnustukseen.
Pieperin huomio on terävä. Jos papeilla ja piispoilla on pöytälaatikossaan kirkon virallinen käsitys, mutta saarnapöntössä, mikrofonin tai kameran ääressä oma käsitys, jotain on pahasti pielessä. Onneksi meillä on pappeja ja piispoja, joilla tätä ongelmaa ei ole.
Kirkon johtajat tarvitsevat kristittyjen esirukousta, jotta he pysyivät kirkon opetuksessa. Tulevaisuudessa se tulee olemaan koko ajan vaikeampaa. Jokainen joutuu tekemään oman valintansa: mihin suuntaan minä vien laumaani.
Aihe: kirkko, lähetystyö, teologia | Avainsanat: lähetystyö, kirkko, ekumenia, herätysliike
Työviikon jälkeen päätin käydä katsomassa, mitä Suomen kristilliselle rintamalle kuuluu. Luin netissä muutaman lähetyslehden pääkirjoitukset.
Herätysliikkeet ja kirkko – Uusi Tie
Leif Nummela kertoo Pohjoismaiden luterilaisten kirkkojen ja herätysliikkeiden muuttuvista suhteista. Järjestöt kokevat, että kirkko erkanee päätöksillään herätysliikeväestä yhä enemmän. Jotkut järjestöt luovat kirkkokuntarekisteriä niitä jäseniään varten, joka eivät halua kuulua kirkkoon. Myös osa lähetys- ja herätysliikejärjestöjen johtajat ovat eronneet luterilaisesta kirkosta. Järjestöissä etsitään siis mahdollisuuksia siihen, että kirkosta eronneet voisivat olla vielä osa järjestöä.
Ruotsin suurin sisä- ja ulkolähetysjärjestö Evangeliska Fosterlandsstiftelsen erosi Ruotsin kirkon yhteisestä kansainvälisestä työstä. Se alkaa lähettämään taas omia lähetystyöntekijöitä. Syinä ovat muun muassa Ruotsin kirkon irtaantuminen kristillisestä avioliitto-opetuksesta. Tanskassa kirkon sisälähetysjärjestö pyrkii perustamaan uusia itsenäisiä seurakuntia tarpeen mukaan.
Kirkon lähetysstrategia – Sanansaattaja
Hannu Kippo toteaa, että ”Kirkon lähetysstrategia voi onnistua tai epäonnistua.” Lähetystä ei synnytä hallinto vaan evankeliumi; organisaatiota tulee rakentaa siten, että lähetystehtävä voisi toteutua tehokkaimmalla tavalla.
Kirkon lähetysstrategia on onnistunut, jos enemmän seurakuntalaisia sitoutuu toimimaan sen hyväksi, että yhä useampi ihminen oppii tuntemaan Kristuksen. Se epäonnistuu, jos ”lähetyksen ystävät kokevat tulevansa ylikävellyiksi hallinnon ja työntekijöiden määrätessä, minkä järjestön kautta tehtävä työ on virallista.”
Myös Kippo huomio ruotsalaisen Evangeliska Fosterlandsstiftelsenin päätöksen aloittaa lähetystyö uudelleen. Perusteluna järjestöllä oli se, että Ruotsin kirkon lähetystyö on muuttunut kehitysavun antamiseksi. Koska kirkolla ei käytännössä enää ollut lähetystyötä, järjestö päätti aloittaa sen uudelleen.
Ekumenia ja lähetystyö – Lähde
Juha Auvinen on lukenut kirkon ekumeenista strategiaa Meidän kirkko – yhteyttä etsivä yhteisö. Kristittyjen yhteys antaa maailmalle todistusta Jumalasta. Tarkoituksena on, että maailma uskoisi Jeesukseen. Strategian mukaan tehtävämme on tehdä työtä ja rukoilla, että kristityt ja kirkot voisivat olla yksimielisiä uskossa, viettää yhdessä ehtoollista, palvella yhdessä ja todistaa Kristuksesta yhdessä.
Auvinen kirjoittaa: ”Yhteyden hedelmää on muun muassa se, että kristityt eri puolilla maailmaa voivat välittää samaa evankeliumia Jeesuksesta. Kaikkialla, missä sitä julistetaan, se myös synnyttää uskoa.”
Lähetysmiehen muistolle – Kylväjä
Pekka Mäkipää kirjoittaa yhdestä aikamme merkittävimmästä lähetysmiehestä, missiologi Ralph Winteristä, joka kuoli tänä vuonna. Hän pystyi muuttamaan lähetystyön suuntaa, joka oli jumiutumassa vain kirkkojen väliseksi yhteistyöksi. Winter toi keskusteluun termin ”tavoittamattomat kansanryhmät”.
Kirkon lähetystyön tulee keskittyä näihin tavoittamattomiin kansanryhmiin. Työ on vaikeaa ja hidasta mutta järkevää.
Lopuksi:
Täytyy sanoa, että Suomen luterilaisessa kirkossa on erinomaista väkeä viemässä kirkon lähetystyötä eteenpäin. Varotaan oikeita asioita (mm. lähetysvarojen ja lähetystyön suuntaamista vain katastrofiavuksi tai kehitysyhteistyöksi) ja samalla huomioidaan, että vaikka olemassaolevien kirkkojen (usein lähetystyön kautta syntyneiden) rinnalla kulkeminen on tärkeää, työtä tulee suunnata uusille alueille, joissa kristittyjä ja kirkkoja ei ole – tai ne ovat huomattava vähemmistö.
Aihe: kirkko, teologia | Avainsanat: kirkko, meidän kirkko, osallisuuden yhteisö
(edellinen viesti: Meidän kirkko – kirkon strategia – 0. Johdanto)
Usein puhutaan kirkon perustehtävästä, sitä tarkemmin määrittelemättä. Se on siinä mielessä oiva ilmaisu, että kukin voi sisällyttää siihen mitä itse haluaa!
“Meidän kirkko” -strategia lähtee liikkeelle erinomaisella tavalla määrittelemällä ensin kirkon olemuksen ja tehtävän. Tästä nousee se, mitä kirkon pitää nykyajassa tehdä.
Kirkko on olemukseltaan hengellinen yhteisö, joka sai alkunsa Jeesukseen uskovista, jotka kokoontuivat säännöllisesti yhteen. Vähitellen kirkko järjestyi.
Kirkolle on aina ollut ominaista sen jäsenten keskinäinen yhteys. Uskon kautta meidät liitetään Kristukseen ja toisiimme. Tämä saa näkyvän muodon yhteisessä jumalanpalveluksessa ja ehtoollisella. Uskovien osallisuus näkyi myös siinä, että he rakastivat arkielämän keskellä käytännön palvelutoiminnalla toisiaan.
Strategia toteaa kirkon tehtävästä:
”Kristillinen kirkko on olemassa, jotta meissä syntyisi usko pyhään kolmiyhteiseen Jumalaan ja rakkaus lähimmäisiimme.”
Kirkon tehtävä on kutsua ihmisiä pelastukseen. Uskon syntymiseksi ja vahvistamiseksi kerrotaan sanomaa Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta, kastetaan, kutsutaan ehtoolliselle ja julistetaan syntien anteeksiantamista. Lisäksi kirkon tehtävänä on kutsua ihmisiä noudattamaan elämässään Jumalan tahtoa.
”Kirkko on todellinen kirkko vain, jos se hoitaa perustehtävänsä: julistaa evankeliumia ja huolehtii sakramenteista”.
”….kirkon tulee kehittää työtään niin, että mahdollisimman moni löytää uskon merkityksen ja oman paikkansa kirkon toiminnassa elämäntilanteensa mukaisesti.”
”Kirkkomme ei voi valita eikä määritellä annettua tehtävää toiseksi. Se kuitenkin toteuttaa perustehtäväänsä muuttuvassa maailmassa.”
Ottamalla huomioon toimintaympäristönsä muutokset kirkko voi olla ”toivottavasti entistä käyttökelpoisempi Jumalan toiminnan välikappale.”
Lopuksi kirkon olemus ja tehtävä tiivistetään näin:
”Kirkon tehtävä on johtaa ihmisiä pelastukseeen ja tuoda Jumalan armo ja rakkaus arkipäivään. Kirkko on olemassa, jotta usko Kristukseen syntyisi. Se kokoaa ihmiset yhteen kasvamaan kristittyinä. Se rohkaisee heitä välittämään lähimmäisistä ja luomakunnasta sanoin ja teoin. Se tuo itsekkyyden, väkivallan ja ahneuden läpäisemään maailmaan Jumalan hyvyytttä, oikeutta ja toivoa.”
Ensimmäinen luku on teologista kieltä, kirkon omaa kieltä, jonka ymmärtäminen vaatii harjaantumista.
Kirkon tehtäväksi strategia näkee synnin tähden menetetyn Jumala-yhteyden palautuminen uskon kautta Jeesukseen. Tämän kautta voimme alkaa rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiämme. Lisäksi korostetaan ”arkipäivän kristillisyyttä”. Usko synnyttää hyviä tekoja, kirkon ”tehtävänä on tuoda armo arkipäivän elmään”.
Stragetian ensimmäistä lukua lukiessa tuli mieleeni:
- Kirkossa pitäisi selvemmin pyrkiä johtamaan ihmisiä Kristuksen tuntemiseen. Kastettuja, jotka eivät enää elä Jumalan ja seurakunnan yhteydessä, tulee kehottaa palamaan takaisin pelastukseen. Kirkon johdon ja paikallisseurakuntien on otettava evankelioimistehtävä tosissaan eikä ulkoistettava sitä vain joidenkin järjestöjen hoidettavaksi. Voitaisiinko hiippakuntiin palkata “hiippakuntaevankelistoja” tätä työtä tukemaan?
- Surullista on se, että yhteiskunnassamme uskosta on tullut ”yksityisasia”, ja suuret kristittyjen joukot eivät tule yhteiseen Jumalan kansan juhlaan sunnuntaisin. Uskovia tulee rohkaista yhteiseen jumalanpalvelukseen tulemiseen; ja jumalanpalvelusten tulisi olla sellaisia, että niihin halutaan tulla koko perheen voimin. Ihmiset eivät tule syyllisyydestä kirkkoon, toimintamuotomme kaipaavat muutoksia, jotta saisimme ihmisiä tulemaan.
- Hienoa oli arkielämän kristillisyyden korostaminen. Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen ja Jumalan tahdon mukaan eläminen tuo kunniaa Jumalalle ja on voimakas todistus uskosta.
Vasta nyt luin evankelis-luterilaisen kirkon strategian ”Meidän kirkko – osallisuuden yhteisö”. Strategian alaotsikkona on ”Suomen evankelis-luterilaisen kirkon strategiaa vuoteen 2015 laatineen työryhmän mietintö”.
(Syyllinen tähän lukemis-mielihäiriöön on lihaskipu rintakehässäni, joka hellittää vain jos istun mukavasti ja rauhallisesti liikkumatta nojatuolissa – tietokone sylissä. Tämä strategia tuli eilen eteeni ja päätin nyt lukea sen. Olen siis todella sairas!).
Strategian alussa todetaan, että kirkon on muuttuvassa ajassa kehitettävä toimintaansa ja rakenteitansa. Tavoitteena on pohtia, miten kirkon tulisi toteuttaa tehtäväänsä vuoteen 2015.
Kirkon strategia työryhmä on jakanut esityksen viiteen lukuun. Ensin esitellään strategian teologiset lähtökohdat. Toiseksi analysoidaan kirkon muuttuvaa toimintaympäristöä. Kolmanneksi todetaan kirkon arvot. Neljänneksi esitetään työryhmän visio kirkosta vuonna 2015 ja viidenneksi toimenpide-ehdotuksia vision saavuttamiseksi.
Tärkeää on, että strategia saa konkreettisen muodon seurakuntien paikallistason suunnitelmissa. Eräs tavoite on rohkaista kirkon seurakuntia, toimintaelimiä ja järjestöjä strategiseen suunnitteluun.
Strategian nimi viittaa kirkkoon. “Meidän kirkko” pitänee sisällään toivomuksen, että kirkon jäsenet kokisivat kirkon läheiseksi ja omaksi. Tähän yhteisöllisyyteen liittyy myös strategian nimen toinen osa: “Osallisuuden yhteisö”. Tulee myös muistaa, että kirkko ei ole vain “meidän kirkko” vaan ennen kaikkea “Kristuksen kirkko”. “Osallisuuden” luo ennen kaikkea osallisuus kolmiyhteiseen Jumalaan, josta pitäisi seurata osallisuus kristittyjen välillä maan päällä.
Lopuksi aion tarkastella strategiaa Viron ev.lut. kirkon uuden kehitysstrategian valossa. Lisäksi käsittelen strategiaa omasta hengellisestä viitekehyksestäni – olen Kansanlähetyksen lähetystyöntekijiä – käsin.
Ensimmäisessä varsinaisessa luvussa tarkastellaan työryhmän näkemystä kirkon olemuksesta ja tehtävästä.
Aihe: kirkko, teologia | Avainsanat: ehtoollinen, ekumenia, kristittyjen yhteys, naispappeus
Luin taas erinomaista vironkielistä Meie kirik -nettilehteä. Viimeisen viikon aikana sieltä löytyi muun muassa seuraavanlaisia artikkelejä. Tässä niitä lyhennettynä.
Kaikki Euroopan kristityt yhdistykää!
Euroopan kirkkojen konferenssissa Konstantinopolin patriarkka Bartholomeus I piti tarpeellisena kaikkia Euroopan kristittyjä koskevan yhteistyöelimen luomista. Patriarkan mukaan Euroopan kirkkojen tulee tehdä enemmän ja paremmin järjestettyä yhteistyötä. Lisäksi asialla on kiire.
Patriarkka Bartholomeus totesi, että ”kirkkojemme yhteinen toiminta ja yhteistyö Euroopan poliittisten, taloudellisten ja yhteiskunnallisten johtajien kanssa on tarpeen”. Kristittyjen yhteisen todistuksen puuttuminen saa aikaan, että eurooppalaiset jäävät paitsi ”henkisistä, kristillisistä arvoista, jotka vaikuttavat kaikkien ihmisten ja heidän identiteettinsä suojaamiseen ja tukemiseen.”
Bartholomeus sanoi, että ortodoksit ovat mukana kristittyjen ykseyden saavuttamisessa.
* Olen samaa mieltä, että yhteistä todistusta tarvitaan. Sen sijaan pidän utopistisena ajatusta, että vielä joskus muodostuisi yksi näkyvä kirkko maan päälle. Mutta silti kristillisten kirkkojen pitäisi tunnustaa se, että olemme yksi Jumalan kansa ja meillä on sama tehtävä Kristukselta: tehdä kaikista kansoista opetuslapsia.
Ehtoollista kuussa
Ensimmäisestä kuu-ehtoollisesta on kulunut 40 vuotta. Heinäkuun 20. päivä astronautti Adwin Aldrin jakoi itselleen ehtoollisleipää ja -viiniä ennen kuuhun laskeutumista. Hän otti nämä aiemmin siunatut ehtoollisleivät ja -viinin mukaansa houstonilaisesta presbyteerikirkosta.
Kun Apollo 11 kuumoduli laskeutui kuun kamaralle, Aldrin pyysi NASAlta radiohiljaisuutta hetkeksi, että ihmiset voisivat pohtia, mitä on tapahtunut. Hiljaisuuden aikana Aldrin nautti itse ehtoollista lukien Jeesuksen sanoja: ”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja minä hänessä, hän kantaa paljon hedelmää” (Joh 15:5).
Aldrin kertoi tunteneensa sillä hetkellä erityisen vahvaa suhdetta kotikirkkoonsa ja kirkkoon kaikkialla maailmassa. Kuusi tuntia myöhemmin hän astui Neil Armstrongin jälkeen toisena ihmisenä kuun kamaralle.
Ensimmäinen ehtoollinen kuussa pidettiin kauan salassa, sillä jo aiemmin NASA haastettiin oikeuteen sen vuoksi, että Apollo 8 miehistö luki kuun kiertoradalla Ensimmäisen Mooseksen kirjan luomiskertomusta. Koska oikeusjuttua haluttiin välttää, Aldrin nautti ehtoollisen yksityisesti radiohiljaisuuden aikana.
”On mielenkiintoista, että ensimmäinen kuussa syöty ruoka ja juoma olivat ehtoollisaineet”, totesi Aldrin.
* Onhan yksinvietetty ehtoollinen eli yhteyden ateria vähän kummajainen. Mutta kun seurakunta sattui olemaan kaukana, niin ei kai siinä muuta vaihtoehtoa ollut.
Vähemmistöt saavat oikeuksia lisää – enemmistö menettää niitä
Isossa Britanniassa etnisille ja seksuaalisille vähemmistöille annetaan mahdollisuus kääntyä heidän kanssa samaan etniseen tai seksuaaliseen ryhmään kuuluvan poliisin puoleen. Samaan aikaan kristityt valittavat yhä laajemmasta diskriminoinnista.
The Daily Telegraph kirjoitti, että uskonnollis-etniset vähemmistöt, kuten juutalaiset, muslimit ja sikhit sekä värilliset ja seksuaaliset vähemmistöt voivat rikoksen kohteeksi jouduttuaan kääntyä poliisiviranomaisen puoleen, joka kuuluu heidän kanssa samaan ryhmään tai omaa samanlaisen seksuaalisen suuntautumisen.
Samaan aikaan kritityt valittavat, että heidän oikeuksiaan vähennetään systemaattisesti. Esimerkiksi seksuaalisisten vähemmistöjen oikeuksillä on suurempi juridinen painoarvo kuin kristitittyjen oikeus ilmaista ja harjoittaa uskoaan.
Samaan aikaan yhteiskunnassa kasvavat kristinuskon vastaiset asenteet.
* Jostain syystä vähemmistöillä on enemmän oikeuksia kuin enemmistöllä. Enemmistöä syytetään diskriminoinnista ja erilaisista fobioista, jos se saa joskus palstatilaa sanomalleen. En usko, että Ison Britannian multikulti-yhteiskunta, jossa jokaiselle vähemmistöryhmälle on omat lakinsa ja toimintatapansa tulee toimimaan. Katsotaan.
Ratkaisu naispappeus-ehtoolliskiistaan
Englannin anglikaanikirkon Blackburnin katedraalissa naispappeutta vastustaville seurakunnan jäsenille annettiin erikseen ehtoollista miespapin aiemmin siunaamilla leivillä ja viinillä.
Silloin kun katedraalissa jumalanpalvelusta johtaa naispappi, on kirkon perinteisen opetuksen kannattajilla mahdollisuus saada ehtoollista, aiemmin pyhitetyistä ehtoollisleivistä ja viinistä. Tämä tapa tuli voimaan sen jälkeen kun katedraalin papistoon liittyi Sue Penford.
Jotkut eivät pidä tapaa oikeana, sillä heidän mielestään se on naispappien diskriminointia. Blackburnin tuomiorovasti pitää kuitenkin järjestelyä perusteltuna, sillä seurakunnassa on jäseniä, jotka eivät hyväksy naisten asettamaa ehtoollista. Tämän tavan hyväksyivät tuomiokapituli sekä papisto ymmärrettyään että se on ongelman ratkaisemiseksi paras tie.
Naisten papiksi ordinoimista tukevan ryhmän jäsen totesi, että sellaisia ihmisiä, jotka eivät tule naispapin vuoksi ehtoolliselle on alueella vähän, ja ei oikeuta diskriminointia ehtoollisenvietossa: ”Tämä vihastuttaa! Näin tapahtuu kirkossa, jossa naisia pidetään saastaisiksi. Täysin hävettävä asia!”
The Times sanomalehti toteaa, että ehtollisen jakaminen siten kuin Blackburnin katedraalissa tehdään, ei ole ristiriidassa maalliselle tasa-arvolaille, sillä se ei kosketa kaikkea kirkon toimintaa.
* Suomessa tällaiset järjestelyt eivät varmaankaan olisi mahdollisia. Ne jotka vastustavat naispappeutta joutuvat joko sopeutumaan kirkon ratkaisuihin (tätähän kirkon johto kovalla kädellä ajaa) tai heille näytetään ovea kirkosta ulos. Kriisi tulee syvenemään kun homopapit tulevat kaapistaan ulos, avoimesti homoliitossa eläviä ryhdytään vihkimään papeiksi ja pappien tulee vihkiä homoja avioliittoon. Jos tässäkään vaiheessa perinteisten kantojen papeille ja seurakuntalaisille ei löydy mahdollisuutta perustaa kirkon sisällä omia yhteisöjään, seuraukset ovat suuremmat kuin naispappeuskysymyksessä.
Aihe: islam, kansanlähetys, lähetystyö, teologia | Avainsanat: dawa, dawah, dialogi, ELRIM, islam, kansanlähetys, lähetysteologia, lähetystyö, muslimit, uskontoteologia
Osuin internetissä lähetystyöaiheiseen alustukseen: ”Islamin kohtaaminen Euroopassa” (Esko Matikainen).
Lähtökohtana todetaan, että kristillisessä lähetystyössä islam on laiminlyöty alue. Lisäksi Eurooppa lähetyskenttänä on nuori ajatus. Miten kirkko voisi tehdä työtä muslimien parissa Euroopassa? Matikainen toteaa: ”Lähetystyötä tehdessämme tarvitsemme tietoa islamista Euroopassa. Toimintakenttämme sisältää voimakkaasti muuttuvia tekijöitä, joiden ymmärtämiseksi on todella tehtävä työtä.”
Kirkon on muslimin parissa eläessä ja työskennellessä muistettava oma identiteetti ja tehtävä olla Kristuksen todistaja kaikkien ihmisten keskellä. Lopulta kaikkien ihmisten sydän ja tarpeet ovat samanlaisia. Suurin tarve on sen Jumalan tunteminen, joka on ilmoittanut itsensä Jeesuksessa Kristuksessa.
Suomen evankelis-luterilainen Kansanlähetys on ollut edellä aikaansa kun on vastannut edellä mainittuun haasteeseen perustamalla Saksaan ELRIM-instituutin, jonka tehtävänä on tukea ennen kaikkea islamin teologista tutkimusta; islamissa on ennen kaikkea kyse uskonnosta ja eräästä vastauksesta siihen miten ihminen voi päästä Jumalan yhteyteen. Tätä voidaan – ja tätä pitää tutkia – teologisesti.
Kirkon on vastattava islamin lähetystyön (dawah) haasteeseen. Kirkon on myös vastattava ylösnousseen Kristuksen haasteeseen viedä evankeliumia kaikille kansoille (myös niille, jotka ovat islaminuskoisia) ja tehdä heistä Jeesuksen opetuslapsia. Tämä vaatii sekä tutkimustyötä oman uskon ja islamin uskon suhteista että todistusta Jeesuksen esimerkin mukaisesti (sanoin ja palvelevan rakkauden teoin; aina ilman väkivaltaa). Lähetystehtävässä pitää esittää myös selvä kutsu astua todellisen kolmiyhteisen Jumalan tuntemiseen uskon kautta Jeesukseen Kristukseen.
Olin kolme päivää Kuortaneella Lapuan hiippakuntakartanolla Raamattutiedon pastoraalikurssilla. Tentimme pari raamattutiedon kirjaa (Aejmelaeus: Kristinuskon synty / Kuula, Nissinen, Riekkinen: Kristinuskon synty), tentimme myös noin puolet kreikankielisestä Luukkaan evankeliumista sekä pohdimme kotitehtävinä tehtyjä eksegeettisiä analyyseja (itselläni Jeesuksen leipäihme Joh. 6:-15).
Kurssi oli antoisa vaikka kritiikkiäkin esitettiin: kreikan tentissä ei saanut käyttää sanakirjaa, isossa ryhmässä hiljaisimmat eivät ehdi pyytämään puheenvuoroja, tentittävä kirjallisuutta pidettiin yksipuolisena “Helsingin koulukunnan” materiaalina.
Oli myös kiva tutustua Lapuan hiippakunnan pappeihin ja olla yhdessä erinomaisten “isäntiemme” (Heikki Sariola ja Arto Viitala) sekä dekaani Paavo Haapakosken että luennoitsija-piispa Simo Peuran kanssa.
Aihe: evankeliointi, kirkko, lähetystyö, teologia | Avainsanat: BGEA, evankelioiminen, Franklin Graham, kaste, lähetystyö
Viron kirkon sanomalehdessä Eesti Kirik pääkirjoitusten kirjoittajina ovat kirkkohallituksen jäsenet sekä kirkon keskusten johtajat. Tämän vuoden ensimmäinen kirjoitusvuoroni osui tämän viikon lehteen (21.1.2009).
Koska vietämme kirkossamme kasteen teemavuotta, lähestyin aihetta evankelioimistyön ja toukokuussa olevan kristillisen “Toivon Festivaalin” näkökulmasta.
Kirjoitin suunnilleen tällaista (koko kirjoituksen voi viroksi lukea tästä):
Kaste, evankelioiminen ja Toivon Festivaali
Toukokuussa Virossa järjestettävä suuri kristillinen Festivaali ei rajoitu vain kolmeen päivään Sakun suurhallissa, vaan monissa seurakunnissa Festivaalia eletään todeksi jo nyt. Kristittyjä rohkaistaan rukoilemaan ystävien ja sukulaisten puolesta sekä haastetaan heitä tulemaan Festivaalin päätilaisuuksiin Tallinnaan. Järjestäjien puolelta on lupaus sadasta linja-autosta, jotka kuljettavat ihmisiä tapahtumaan ja sieltä taas kotiin.
Toiveeni on, että Festivaalin aikana monet kastetut löytäisivät tien Kristuksen ja seurakunnan yhteyteen takaisin, ja monet kastamatta ihmiset löytäisivät tien Jumalan luokse.
Kasteen teemavuoteen liittyen on kysytty: miten lähetystyö, evankeliointi ja kaste sopivat yhteen.
Lähetystyö tarkoittaa useimmiten Jumalan sanan julistamista niille, joita ei ole vielä kastettu. Lähetyksen tavoitteena on uskon syntyminen, kaste ja elämä seurakunnan yhteydessä. Evankelioiminen on suunnattu niille, jotka on kastettu, mutta jostain syystä ei elä Jumalan ja seurakunnan yhteydessä. Evankeliointi on heidän johtamistaan takaisin siihen yhteyteen, johon heidät kasteessa kutsuttiin.
Lähetyksen ja evankelioimisen sisältö on sama: puhua Kristuksesta, hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan sekä kutsua ihmisiä uskomaan häneen. Siinä ei puhuta Jumalasta vaan keskitytään Jeesukseen ja esiteään kutsu Jeesuksen seuraajaksi.
Onko tämä kaikki luterilaista? Apostoli Paavalin saarnat Raamatussa loppuvat parannuskehoitukseen. Jeesus aloitti julistustyönsä kehoituksella: Tehkää parannus!
Luterilaisen teologian mittana on Raamattu ja sitä selittävät Tunnustuskirjat. Niistä tärkeimmässä, Augsburgin tunnustuksessa (XII) todetaan:
“Parannuksesta seurakuntamme opettavat, että ne, jotka ovat kasteen jälkeen langenneet, voivat saada syntien anteeksiantamuksen milloin tahansa, kun he kääntyvät, ja että kirkon tulee antaa synninpäästö niille, jotka näin palaavat tehdäkseen parannuksen”.
Kirkon tulee kutsua uskosta luopuneita parannukseen.
Kasteen korostus kirkossamme ei tarkoita evankelioimisen lopettamista. Päinvastoin – kaste voi olla evankelioimisen lähtökohtana, kun kutsumme tuhjaajapoikia takaisin Isän luokse. Kastettujen evankelioinnissa ei tarvitse vaieta kasteesta, vaan voimme lähteä siitä: sinut on kastettu, mutta tiedätkö mitä sinulle on kasteessa annettu? Oletko ottanut uskossa ne lahjat vastaan? Tulee muistuttaa, että kaste ilman uskoa ei pelasta.
Näin ollen Toivon Festivaalissa on tärkeää sekä lähetys että evankelioiminen. Tavoittena on tehdä määrätietoista julistustyötä, jotta Jumalan sanan saarnan kautta mahdollisimman monissa ihmisissä syntyisi usko Jeesukseen.
Toivon Festivaali ei ole syvimmältä olemukseltaan “massayritys”. Jokainen paikalle tuleva ihminen tulee omien murheiden, ilojen ja kysymysten kanssa. Useita heistä on pyydetty henkilökohtaisesti tulemaan. Monien puolesta on rukoiltu pitkän aikaa. Kristityt osallistuvat paikallisiin koulutuksiin.
Mutta mikä tärkeintä: paikallinen seurakunta jatkaa elämäänsä myös Festivaalin jälkeen. Toivottavasti paljon aktiivisempana ja suurempana.
Usein sanotaan, että Viro on lähetysmaa ja luterilainen kirkko Virossa on lähetyskirkko. Festivaali haluaa tukea paikallisia seurakuntia tässä tilanteessa. Jokainen seurakuntamme on lähetysseurakunta, jossa jumalanpalvelusten, toimitusten, rukous- ja raamattutuntien kautta Jumala tulee sanassa ja sakramentissa luoksemme. Lisäksi seurakunnan jäsenet ja työntekijät todistavat sanoin ja teoin uskostaan. Tarvitsemme aktiivisia paikallisseurakuntia.
Kertokaamme siis Kristuksesta, hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan sekä kutsukaamme ihmisiä päämäärätietoisesti Hänen seuraajikseen. Älkäämme jättäkö sivuun selvää kutsua ryhtyä kristityksi, tulla kastetuksi ja Kristuksen seuraajaksi. Kutsukaamme uskosta luopuneita takaisin uskoon jaseurakunnan yhtyteen.
Samaan aikaan tulee muistaa, että usko on Jumalan antama lahja. Jumala ojentaa kätensä ihmisten puoleen ja tarjoaa lahjojaan. Seurakunnan tehtävä on tuoda ihmisiä tyhjin käsin Jumalan eteen rukoillen, että Jumala täyttäisi nämä kädet runsailla lahjoillaan.
Aihe: kirkko, luterilainen, teologia | Avainsanat: pappeus, homoseksuaalisuus
Vuosikausia ulkomailla asuneena oli hyvä päivittää suomalaista kirkollista keskustelua Raamatun tulkinnasta. Katsoin internetistä ohjelman “Mitä uskoa?” ja sieltä jaksoin “Tulkinnan vaikeus“. Ohjelmassa papit pääsivät esittämään mielipiteitään ensin naispappeudesta ja sitten homoseksualismista.
Mitä jäi käteen?
- Helsinkiläinen kirkkoherra totesi, että yhdessä kirkossa ei voi olla kahta erilaista virkakäsitystä. Hän suositteli kirkon virallisesta virkakäsityksestä poikkeaville toiseen kirkkoon siirtymistä. Muistaakseni jossain tutkimuksessa mainittiin, että aktiivisissa seurakuntalaisissa näitä vastustajia on enemmän kuin “tavallisissa” seurakuntalaisissa, joten kirkot tyhjentyisivät entisestään.
- Helsinkiläinen homomessujen pitäjä myönsi, että homosuhteiden siunaaminen on yleistä. Tuomiokapitulit eivät tätä onneksi usko.
- Pohjois-Karjalalaisen papin kanssa en ollut kaikesta samaa mieltä, mutta ihan fiksusti hän asiansa esitti. Varsinkin hän muistutti siitä, että raamatuntulkinnan ydin on Jeesuksessa. Moni muukin viittasi siihen, että Jeesus oli syntisten ja vähemmistöön kuuluvien ystävä. Hänet tulee ottaa esikuvaksi. Tosin kukaan ei maininnut, että Jeesus käski syntisiä tekemään parannusta. Kannattaa siis puolittaa Jeesuksenkin sanat ja valita niistä sopivat.
- Kirkossamme vähemmistöön kuuluvalta vammalalaiselta miespappeuteen pitäytyvältä pastorilta kysyttiin: homot kuuluvat vähemmistöön, Jeesus suhtautui vähemmistöön positiivisesti, eikö meidänkin pitäisi? Niinpä niin! Riippuu taas vähemmistöstä! Tätä pappia ainakin savustetaan pappisvirasta ulos.
- Helsinkiläinen kirkkoherra totesi, että Raamattu kyllä tuomitseee homouden. Mutta jos Raamattua yritetään todella ymmärtää niin tajutaan, että kysessä ei ole sama homous kuin nykyaikana. Heräsi kysymys, että pitäisikö koko vanha avioliittokäsitys panna remonttiin, ehkä sekään ei ollut Raamatun aikana täysin samanlainen kuin nykyään.
- Usein todettiin, että Jumalassa ei ole sukupuolta: ei miestä eikä naista. Kukaan ei maininnut, että itse asiassa on, sillä Jumala tuli ihmiseksi miehessä, Jeesuksessa Kristuksessa.
- Helsinkiläinen naispuolinen seurakuntapappi totesi opettavansa rippikoulussa, että seksi kuuluu avioliittoon. Haastattelija kysyi: entä sitten yksinäiset ja homot. Pastori vastasi, että suosittelee heille selibaattia. On niitä rohkeita pappeja vielä olemassa!
- Vammalaisen papin mukaan irtaantuminen Jumalan sanasta ei tule vaikuttamaan hyvää hedelmää kansamme keskuudessa. Lisäksi yhdessä kohdassa luopuminen tuo mukanaan seuraavan. Lopulta on vaara, että koko kristinuskon ydinsanoma pelastuksesta Kristuksessa katoaa.
- Kuopiolainen pastori toivoi, että konservatiivit eivät jättäisi kirkkoa. Heidän porukoistaan löytyy uskon paloa ja he haastavat koko kirkon miettimään, mistä uskosta on kysymys. Lisäksi kysymystä totuudesta ei saa unohtaa.
Uskomaton kirkko!
