Aihe: kirkko, luterilainen, teologia | Avainsanat: pastoraalikurssi, ekumenia, oppi, rukousmeditaatio
Kävin pikaisesti Suomessa suorittamassa Lapuan hiippakunnan pastoraalikoulutuksessa Kuortaneella. Opintojakson aiheena oli kirkon oppi. Opettajina olivat piispa Simo Peura ja kirkkoherra Tapio Luoma.
Puhuimme luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen syntyhistoriasta ja sen teologian pääpiirteistä sekä perehdyimme muutamiin ajankohtaisiin ekumeenisiin asiakirjoihin. Ennen opintokokonaisuutta kirjoitin esseen aiheesta “Kansankirkollisuus vai tunnustuksellisuus”.
Meille opetettiin mm.
- että Tertullianus teoksessaan “Harhaoppeja vastaan” nimeää kolme kirkon yhteyttä uhkaavaa tekijää: a) erimielisyys, b) skisma ja c) heresia. Erimielisyys uhkaa kirkon yhteyttä erityisesti henkilökohtaisella tasolla. Skismassa pieni ryhmä irrottautuu laajemmasta kirkosta/uskonryhmästä. Heresiassa on astuttu kristillisen uskon ulkopuolelle. Todettiin, että heresiat ovat tarpeellisia kirkolle sillä niiden valossa voidaan tarkastelle, mikä on oikea kristillinen opetus.
- Raamatun ja tunnustustuksen tulkintaan vaikuttaa aina ennakkolähtökohtamme. Myös niiden väite, jotka sanovat: “En tarvitse Raamatun lukemisessa mitään tulkintaa ja oppia”, on myös tietyn kulttuurin ja opetuksen tulos.
- keskusteluryhmässä totesimme, että vanha kirkon opetus “Extra ecclesiam nulla salus” (kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta; voidaan tulkita myös mielestäni paremmin: ilman kirkkoa ei ole pelastusta) tulisi ottaa jälleen rohkeasti käyttöön. Se muistuttaisi, että kirkossa julistetaan evankeliumia ennen kaikkea pelastuksemme vuoksi sekä antaisi arvoa kirkon jäsenyydelle. Kirkko on tässä käsitettävä laajemmin kuin vain yksi kirkkokunta. Mielestäni todellisen kirkon muodostavat kaikki uskovaiset: ilman Jeesukseen uskomista ei ole pelastusta.
- kirkon tunnustusta tarvitaan kun kirkkoa uhkaa harhaopit kirkon ulkopuolelta tai sisältä. Tunnustuksella on myös ekumeeninen tehtävä: se voi luoda yhteyttä. Lisäksi se luo kirkon identiteettiä (mitä me olemme?). Lisäksi sillä on opettava tehtävä.
- tunnustuskirjoja voidaan käyttää myös oman spirituaaliteetin tukijana (erityisesti suositeltiin papeille). Erityisesti katekismukset on tarkoittuu henkilökohtaisen uskonelämän syventämiseksi. Tekstejä kannattaa luke meditoiden, jotta niistä tulisi osa meitä itseämme.
- rukousmeditaatiota voidaan harjoittaa esim. 10-käskyn valossa (tai minkä tahansa raamatuntekstin valossa) kysymällä itseltä kysymyksiä: 1) pohdi, mitä Jumala tässä minulta vaatii ja odottaa, 2) mistä minun pitäisi kiittää Jumalaa, 3) tunnusta, missä et ole kyennyt täyttämään Jumalan vaatimusta ja 4) pyydä että ymmärtäisit paremmin mietiskeltävän asian ja osaisit toimia sen mukaan.
Tässä vain muutamia pintapuolisia ajatuksia kurssista.
Aihe: kirkko, luterilainen, teologia | Avainsanat: kirkko, pappi, tunnustus, oppi, tunnustuskirjat, pieper, pappislupaus, piispa
Mikä on luterilaisen kirkon virallinen kanta eettisiin ja opillisiin asioihin? Löytyykö se Raamatusta, luterilaisista Tunnustuskirjoista vai piispan (tai papin) kannanotosta? Entä jos näiden välillä on ristiriitoja?
Tällainen ajatus tuli mieleeni kun luin Jari Kuisminin blogikirjoitusta Kotimaa24 palstalla. Kuismin viittaa Petri Hiltusen luennossa olleeseen Franz Pieperin ajatukseen kirkon uskon käsityksestä:
“. . . Ensinnäkin Petri Hiltusen viittaus Pieperin ajatukseen vapaasti mukailtuna, että kirkon uskonkäsitys ei ole se, mikä on kirjaimin virallisissa papereissa, vaan se, mitä käytännössä sanotaan kirkon saarnoissa ja uskotaan elämässä.”
Ongelmana on kaiketi se, että vaikka kirkkolaki, kirkkojärjestys toteavat, että kirkon oppi on ilmaistu Raamatussa ja Tunnustuskirjoissa, niin käytännössä näillä ei ole aina painoarvoa. Oppiin ja etiikkaan liittyvissä asioissa vallitsee kirkossamme laajalti asenne, että jokainen saa päättää itse, mitä opettaa. Sama henkilö saattaisi teoriassa todeta: virkani puolesta uskon, että Jeesus on Jumalan poika, mutta kansalaisena en usko sitä!
Luterilaisessa kirkossa meillä on kuitenkin virallinen oppi, johon pappi pappislupauksessa sitoutuu. Pappi sitoutuu Raamatun sanaan ja kirkon tunnustukseen (Tunnustuskirjat). Suurin osa kirkon jäsenistä ei tosin tiedä esimerkiksi Tunnustuskirjojen opetuksesta yhtään mitään.
Suurelle osalle kirkon jäseniä – ja myös niille jotka eivät ole jäseniä – kirkon viralliseksi opiksi muuttuu se, mitä sanotaan saarnoissa, lehtikirjoituksissa sekä radio- ja televisiohaastatteluissa. Julkisuudessa esiintyvistä piispoista ja papeista tulee tavallisen kansan ”tunnustuskirjat”, jotka kertovat, mitä on luterilainen kristillisyys. Tämä ei ole ongelma niin kauan kun papit ja piispat pitäytyvät Raamattuun ja kirkkomme tunnustukseen.
Pieperin huomio on terävä. Jos papeilla ja piispoilla on pöytälaatikossaan kirkon virallinen käsitys, mutta saarnapöntössä, mikrofonin tai kameran ääressä oma käsitys, jotain on pahasti pielessä. Onneksi meillä on pappeja ja piispoja, joilla tätä ongelmaa ei ole.
Kirkon johtajat tarvitsevat kristittyjen esirukousta, jotta he pysyivät kirkon opetuksessa. Tulevaisuudessa se tulee olemaan koko ajan vaikeampaa. Jokainen joutuu tekemään oman valintansa: mihin suuntaan minä vien laumaani.
Helsingin piispa Eero Huovisen kannanotto Laura Mäntylän ilmoittamaan homoseksuaalisessa suhteessa elämiseen on ilmestynyt. Huovinen toteaa mm.
- Mäntylällä on laillinen oikeus hoitaa papinvirkaa.
- Sukupuoliseen suuntautuneisuuteen liittyvä syrjintä on Suomessa kielletty.
- Kirkossa on aina ollut homoseksuaalisesti suuntautuneita pappeja.
- Kirkossa on homoseksuaalisuudesta erilaisia mielipiteitä.
- Kristittyjen tulee kunnioittaa toisia. Heillä on yhdistäviä asioita on enemmän kuin erottavia.
- Papin tehtävä on johtaa ihmisiä Jumalan luo. Hänen tulee puhua Jumalasta ja Jeesuksesta.
- Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus antavat toivon jokaiselle ihmiselle.
Hyviä pointteja, mutta silti tuntuu, että piispa puhuu asian vierestä. Vaikka Mäntylällä onkin laillinen oikeus hoitaa papinvirkaa, kirkolla luulisi omien lakiensa ja periaateidensa mukaan olevan oikeus päättää, että homopapit eivät saa toimia kirkon virassa, koska homoseksuaalisuden harjoittaminen on vastoin kirkon omaa opetusta. Jos ev.lut. kirkko niin päättää, se tuskin tulee olemaan syrjintää.
Leif Nummela kysyi joskus Uuden Tie -lehden pääkirjoituksessa: “Onko kirkko unohtanut kilvoittelevat homoseksuaalit?” Olisin toivonut, että piispa olisi ympäripyöreässä kommentissaan ottanut selvemmin kantaa kirkon perinteisen käsityksen puolesta.
Pääasia on kai se, että tiedostusvälineet saivat haluamansa: kirkko hyväksyy homoseksuaaliset papit. Näinhän Huovisen kannanottoa on pääasiassa tulkittu.
Johan Candelin: kirkon aktiivisille jäsenille uudet hengelliset johtajat piispojen tilalle
Uusi Tie -lehdessä lehdessä Sanna Myllärinen on haastatellut rovasti Johan Candelinia artikkelissa, jonka otsikossa todetaan “radikaali varasuunnitelma tulevaisuudelle: Piispalta pois hengellinen johtajuus?”
Se liittyy tulevaan Porvoon piispanvaaliin, mutta on ajankohtainen koko kirkossamme. Candelin toteaa:
“Jos piispaksi valitaan Raamattuun sitoutumaton liberaali, uskon monien pappien, kirkon työntekijöiden ja maallikoiden ottavan käyttöön varasuunnitelman.”
“Se tarkoittaisi sitä, että kaikki jatkaisivat kirkossa kuten ennenkin, mutta he valitsisivat keskuudestaan jonkun muun kuin piispan hengelliseksi johtajakseen ja neuvonantajakseen.”
“Se ei tarkoita, että virassa oleva piispa olisi vihamies tai vihollinen. Totta kai hänen kanssaan rukoillaan ja toimitaan ystävällisesti yhteistyössä. Kehitys vain olisi johtanut siihen, että hengellinen johtaja on eri henkilö kuin piispa.”
Candelinin mukaan kysymys on ajankohtainen nyt homoseksuaalisuudesta keskusteltaessa. Candelin sanoo:
“Moni kirkon työntekijä joutuu kuitenkin hyvin hankalaan tilanteeseen, jos hänet velvoitetaan toimittamaan alttaripalvelusta julkisesti homosuhteessa elävän työtoverin kanssa. Kotien siunaamisessa on sama asia: ei siinäkään mattoja ja sohvia siunata, vaan parisuhdetta. “
Candelinin mukaan:
“…piispojen tulisi selkeästi kieltää pappeja siunaamasta homoliittoja ja rekisteröidyssä parisuhteessa elävien koteja. Tällainen väliintulo estäisi kirkon jakaantumisen.”
Kristityn kolme vaihtoehtoa
Candelin näkee luterilaisella kristityllä kolme vaihtoehtoa, joista viimeisin ei hänen milelestään ole ajankohtainen:
“Sillä, joka edelleen haluaa seurata Jumalan sanaa, on kolme vaihtoehtoa: joko annetaan vain mennä ja valitellaan kuinka surkeaa kirkolla on tai jatketaan kirkossa, mutta kokoonnutaan ja valitaan oma hengellinen johtaja, tai viimeiseksi erotaan ja perustetaan uusi kirkko.”
Candelin varoittaa piispoja olevaan varovaisia kannanotoissaan, jotta ei syntyisi uutta kristillistä kirkkoa. Nyt on aika rukoukseen kansamme ja kirkkomme puolesta. Kiitos Jumalalle, että meillä on piispoja (olen kuullut ainakin yhdestä), joka haluaa homoseksuaalisuuskysymyksessä kuunnella Raamatun opetukselle perustuvaa kirkon perinteisestä käsitystä.
Kysymys on enemmän kuin homoseksuaalisuudesta ja sen harjoittamisesta. Kysymys on Jumalan sanan arvovallasta kirkossa: suostummeko me sen alle, kipuilemmeko ja taistelemme sen kanssa vai toteammeko, että se ei koske enää meitä.
Uusi Tie -lehden voi tilata täältä.
Surullisena seuraan Euroopan luterlaisten kirkkojen kehitystä.
Suomen ev.lut. kirkon kirkkolain ensimmäisen pykälän mukaan Jumalan Pyhä Sana (eli Raamattu) on ainoa ohje, jonka mukaan kaikkea oppia kirkossa on tutkittava. Raamattua kunnioitaan kyllä siten, että jumalanpalveluksen alussa se saatetaan tuoda kulkueessa kirkkoon, kun sitä luetaan (onneksi vielä luetaan!) noustaan seisomaan. Mutta monesti muuten sille pyllistetään.
Tällä hetkellä näkyvin esimerkki kirkolliesta skitsofreniasta on kysymys homoparien kirkollisesta siunauksesta ja hyväksymisestä. Ruotsin valtiopäivät päättivät 1.4.2009, että homot voivat solmia “avioliiton”. Päätös ei ole kuulemma aprillipila; ainakaan vielä sitä ei ole sellaiseksi tiedotettu. Ennakkoon päätöstä vastustivat vain kristillisdemokraatit.
Ruotsin luterilaisen kirkon enemmistö lienee päätöksen takana, joskin asiaa käsitellään vielä syksyn kirkolliskokouksessa. Ja sieltä sitten saattaa tulla vihkimiskaava homopareille. Näin kirkko itse vapaaehtoisesti luopuu Raamatun ja kirkon tradition näkemyksistä. Vieläkö kirkko on kristillinen kirkko?
Jos Suomen kirkko astuu saman askeleen, alkaa vihkimään homopareja, siitä saattaa olla ainakin seuraavia seurauksia:
- ekumeeniset yhteydet useisiin kirkkohin katkeavat
- lähetystyö loppuu (yhteistyökirkot eivät halua enää kirkkomme työntekijöitä – paitsi, jos jostain löytyy liberaaleja lähetystyöntekijöitä, joita voitaisiin lähettää Ruotsiin. Mutta tuskin sikäläisellä kirkolla olisi kiinnostusta).
- seurakuntien aktiivisimmat ihmiset hakeutuvat muiden kirkkojen jäseniksi
- herätysliikkeiden ja kristillisten järjestöjen oma “virallisesta kirkosta” erillään oleva työ vahvistuisi
- kirkko jakautuisi kahtia
- tuomioistuimet olisivat täynnä valituksia papeista, jotka eivät suostu vihkimään homoja. Ja sen jälkeen nämä papit olisivat vankilassa “vankilapappeina”
- ennen kaikkea: antaisiko Jumala enää siunaustaan kirkolle, joka ylpeillen toimii vastoin selviä Raamatun ohjeita
Kuihtuva luterilaisuus ja kasvun mahdollisuus
Dogmatiikan professori Miikka Ruokanen totesi erinomaisessa luennossaan “Evankeliumin ääni meillä ja maailmalla” (24.3.2009 Jyväskylässä):
*Opettajani ja edeltäjäni edeltäjä prof. Seppo A. Teinonen totesi lähtiäisillallisillaan ravintola Amigossa Neitsytpolun ja Tehtaankadun kulmassa talvella 1986: “Luterilaisuus on häviävä uskonto.” Ja: “Kristinuskon hajaannus on vasta alkamassa.” Näissä lauseissa oli tyypillistä teinoslaista liioittelua, mutta kuitenkin totuuden siemen.
*Viime vuonna 2008 Euroopan ja Yhdysvaltain luterilaiset kirkot menettivät 338.000 jäsentä, vuonna 2007 menetys oli 391.000 jäsentä. Samanaikaisesti Afrikan ja Aasian luterilaiset kirkot kasvoivat 447.000 jäsenellä viime vuonna ja peräti 2 miljoonalla jäsenellä vuonna 2007. Luterilaisten kokonaismäärä maailmassa kasvaa vain hyvin vähän, ja sekin täysin Afrikan ja Aasian kirkkojen ansiosta. Olemme n. 3% kaikista maailman kristityistä ja vain 1% maailman ihmisistä. Prosentuaalisesti tällä hetkellä maailman luterilaisista kristityistä 38 prosenttia on länsimaiden ulkopuolella, ja tämä osuus kasvaa kovaa vauhtia. Eli luterilaisuus on muuttumassa ei-valkoisten, ei-länsimaisten uskonnoksi.
*Eli länsimainen luterilaisuus tuntemassamme muodossa on häviämässä, tässä mielessä Teinonen oli oikeassa. Eräs Amerikan luterilaiseen kirkon (ELCA) teologi totesi: “Jos kirkosta eroaminen jatkuu nykyvauhtia, kahden sukupolven kuluttua kirkkomme on lakannut olemasta.” Toinen saman kirkon teologi sanoo: “Emme voi rakentaa pelkän perinteen ja kasvatuksen varaan. Kirkostamme pitää tulla evankelioiva luterilainen kirkko, mikäli haluamme selvitä hengissä.”
Uskon, että Jumalan sanasta luopuminen eettisissä kysymyksissä tulee nopeuttamaan kirkon rappiota ja katoamista. Se tuo myös mukanaan kirkon jakautumisen useisiin pieniin luterilaisiin ryhmiin.
Uskon myös, että Raamatusta luopuminen eettisissä kysymyksissä johtaa luopumiseen uskon peruskysymyksissä. Vaikka Ruokasen siteeraamat henkilöt näkevät evankelioimisen ainoana mahdollisena kirkon kasvun mahdollisuutena, en jaksa uskoa, että Jumalan sanasta luopunut kirkko ajattelee samalla tavalla.
Kristittyinä meidän on kuitenkin seurattava Herramme tahtoa ja käskyä viedä evankeliumi kaikille ihmisille. Ja etsittävä siihen parhaita kanavia. Tärkeintä on, että kaikki saisivat mahdollisuuden pelastua uskon kautta Kristukseen.
Onko luterilaisilla kirkoilla tulevaisuutta? On, mikäli ne seuraavat Jumalan tahtoa. Ja jos ne eksyessään tekevät parannuksen synneistään.
Herra, siunaa todellinen kirkkkosi maan päällä! Ja anna meidän olla osa sitä Jumalan kansaa, joka kerran on sinun luonasi.
Aihe: evankeliointi, luterilainen | Avainsanat: Franklin Graham, Lootuse festival, evankeliointi
Toukokuun Toivon Festivaalin tulon huomaa siitä, että erilaisia koulutuksia ja tapahtumia alkaa olla jo kuin sieniä sateella. Tänään sunnuntaina poikkesin pikaisesti työpaikallani; siellä nauhoitettiin tuleville kuorolaisille harjoitus CD-levyä viron huippulaulajien johdolla.
Kristillisen elämän ja todistamisen koulutus
Olin kaksi päivää koulutuksessa. Asia oli tuttua, mutta tärkeitä asioita on aina hyvä kerrata. Kaksi kouluttajaa Billy Grahamin evankelioimisjärjestöstä vetivät kahden päivän seminaarin tuleville virolaisille kouluttajille. Koulutusmateriaali taisi olla melkein sama kuin Missio Helsingin aikana vuonna 1987.
Onko Franklin Grahamin Festivaali saatanasta?
Tällaisiakin kysymyksiä on esitetty joidenkin pastoreiden suusta. Syynä on ollut se, että Graham ei viittaa uskoontulon yhteydessä kasteeseen. Myös kysymys vapaasta ja sidotusta ratkaisuvallasta on herättänyt kriittisiä kysymyksiä (eli pystyykö ihminen itse valitsemaan uskon).
Erinomaisia luterilaisia vastauksia näihin kysymyksiin, ja evankelioimiseen yleensäkin, antaa kaksi internetistä löytyvää luentoa, joita suosittelen – ja joiden sanomaan pitkälti yhdyn – kaikille kiinnostuneille.
Luther ja se (evankelioiminen) – Sammeli Juntunen
Sano se luterilaisittain! – Timo Pokki
Itse en pidä Grahamien toimintaa saatanallisena. Luterilaisena kristittynä asettaisin julistuksessa joitakin sanoja ja painopisteitä toisin, mutta iloitsen siitä, että tällaisia festivaaleja järjestetään. Iloitsen myös siitä, että maailmassa on evankelistoja, joilla on mahdollista keskittyä hyvän sanoman julistamiseen ja ihmisten kutsumiseen Kristuksen seuraajiksi. Suomessakin heitä tarvitaan koko ajan enemmän.
Aihe: kirkko, luterilainen, teologia | Avainsanat: pappeus, homoseksuaalisuus
Vuosikausia ulkomailla asuneena oli hyvä päivittää suomalaista kirkollista keskustelua Raamatun tulkinnasta. Katsoin internetistä ohjelman “Mitä uskoa?” ja sieltä jaksoin “Tulkinnan vaikeus“. Ohjelmassa papit pääsivät esittämään mielipiteitään ensin naispappeudesta ja sitten homoseksualismista.
Mitä jäi käteen?
- Helsinkiläinen kirkkoherra totesi, että yhdessä kirkossa ei voi olla kahta erilaista virkakäsitystä. Hän suositteli kirkon virallisesta virkakäsityksestä poikkeaville toiseen kirkkoon siirtymistä. Muistaakseni jossain tutkimuksessa mainittiin, että aktiivisissa seurakuntalaisissa näitä vastustajia on enemmän kuin “tavallisissa” seurakuntalaisissa, joten kirkot tyhjentyisivät entisestään.
- Helsinkiläinen homomessujen pitäjä myönsi, että homosuhteiden siunaaminen on yleistä. Tuomiokapitulit eivät tätä onneksi usko.
- Pohjois-Karjalalaisen papin kanssa en ollut kaikesta samaa mieltä, mutta ihan fiksusti hän asiansa esitti. Varsinkin hän muistutti siitä, että raamatuntulkinnan ydin on Jeesuksessa. Moni muukin viittasi siihen, että Jeesus oli syntisten ja vähemmistöön kuuluvien ystävä. Hänet tulee ottaa esikuvaksi. Tosin kukaan ei maininnut, että Jeesus käski syntisiä tekemään parannusta. Kannattaa siis puolittaa Jeesuksenkin sanat ja valita niistä sopivat.
- Kirkossamme vähemmistöön kuuluvalta vammalalaiselta miespappeuteen pitäytyvältä pastorilta kysyttiin: homot kuuluvat vähemmistöön, Jeesus suhtautui vähemmistöön positiivisesti, eikö meidänkin pitäisi? Niinpä niin! Riippuu taas vähemmistöstä! Tätä pappia ainakin savustetaan pappisvirasta ulos.
- Helsinkiläinen kirkkoherra totesi, että Raamattu kyllä tuomitseee homouden. Mutta jos Raamattua yritetään todella ymmärtää niin tajutaan, että kysessä ei ole sama homous kuin nykyaikana. Heräsi kysymys, että pitäisikö koko vanha avioliittokäsitys panna remonttiin, ehkä sekään ei ollut Raamatun aikana täysin samanlainen kuin nykyään.
- Usein todettiin, että Jumalassa ei ole sukupuolta: ei miestä eikä naista. Kukaan ei maininnut, että itse asiassa on, sillä Jumala tuli ihmiseksi miehessä, Jeesuksessa Kristuksessa.
- Helsinkiläinen naispuolinen seurakuntapappi totesi opettavansa rippikoulussa, että seksi kuuluu avioliittoon. Haastattelija kysyi: entä sitten yksinäiset ja homot. Pastori vastasi, että suosittelee heille selibaattia. On niitä rohkeita pappeja vielä olemassa!
- Vammalaisen papin mukaan irtaantuminen Jumalan sanasta ei tule vaikuttamaan hyvää hedelmää kansamme keskuudessa. Lisäksi yhdessä kohdassa luopuminen tuo mukanaan seuraavan. Lopulta on vaara, että koko kristinuskon ydinsanoma pelastuksesta Kristuksessa katoaa.
- Kuopiolainen pastori toivoi, että konservatiivit eivät jättäisi kirkkoa. Heidän porukoistaan löytyy uskon paloa ja he haastavat koko kirkon miettimään, mistä uskosta on kysymys. Lisäksi kysymystä totuudesta ei saa unohtaa.
Uskomaton kirkko!
Aihe: Viro, kirkko, kristinusko, luterilainen, teologia | Avainsanat: kirkko, luterilainen, kirkkotaistelu, kirkon uudistus
Näin väitti nettikirjoituksessaan (17.1.2009) Saarenmaan lääninrovasti teol.tri. Veiko Vihuri. Hän viittaa Viron ev.lut. kirkon kokonaiskirkon tulevaissuudensuunnitelmaan (arengukava) 2008-2017.
Vihuri kysyy: millainen kirkko haluaa olla vuonna 2017. Suunnitelmasta hän löytää mm. seuraavia vastauksia:
- Kirkon sanoma on päivänpolttava ja ymmärrettävä.
- Kirkko on näkyvä ja maineeltaan hyvä.
- Mediassa kerrotaan kirkon mielipide. Kirkko arvio mediassa yhteiskunnassa tapahtuvia prosesseja sekä otettaa osaa yleissivistäviin ja kulttuurisiin keskusteluihin.
- Kirkko on valtiolle ja paikallisille viranomaisille luotettava yhteistyökumppani.
- Kirkko on aktiivinen kansanlaisyhteiskunnan muodostaja.
- Kirkko on avattu keskustelukumppani luonnonsuojelun ja yhteiskunnan moraalisen palvelun kontekstissa ja valmis yhteistyöhön yhteistyöhön muiden uskontojen kanssa.
Vihuri kysyy, mitä mieltä tästä kaikesta tulisi olla. Kuvitelkaamme apostolit Jerusalemissa pohtimassa kirkon tulevaisuudensuunnitelmia. Olisko heidän näkemyksensä kirkosta ollut jotain tämän suuntaista?
Vihuri totetaa, että Viron ev.lut. kirkossa ei ole koskaan ollut niin paljon pappeja kuin nyt, mutta silti kaikilla seurakunnilla ei ole omaa pappia [oma kommenttini: seurakuntia on 165 ja pappeja pari sataa]. Lisäksi suuri osa seurakuntien ja pappien työpanoksesta ja energiasta menee kirkon omaisuuden hoitamiseen, eikä hengelliseen työhön. Miten tätä tilannetta tulisi muuttaa?
Kirkkkomme [Vihuri puhuu siis Viron ev.lut. kirkosta] tarvitsee hengellistä uudelleensyntymistä. Maallistuvassa yhteiskunnassa kirkko voi tukeutua vain oman papistonsa ja jäsentensä sitoutumiselle ja uhrimielelle. Mutta ennen kaikkea tulee jäädä uskolliseksi Jumalan sanalle ja katoliselle (yhteiselle) kristilliselle uskolle sekä sitoutua enemmän kirkon hengelliseen kasvuun.
Vihuri viittaa Viron ortodoksikirkon uudelleensyntymiseen. Viimeisten 10-15 vuoden aikana ortodoksikirkko on palauttanut autonomisen ortodoksikirkon rakenteen, vihkinyt piispoja, lähettänyt työhön uusia pappeja, luonut oman teologisen seminaarin, pyrkinyt vahvistamaan ortodoksista elämää useilla paikoilla. Toki heilläkin on ongelmia, mutta keskittyminen hengellisten tarpeiden hoitamiseen, on ollut oikea.
Vihuri näkee kirkon tilan korjaamiseksi seuraavia askeleita:
- Asettaa prioriteetiksi kirkon hengellinen uudelleensyntymä ja luopua kansankirkollisesta kulttuurikristillisyyden tavoittelusta.
- Nostaa tärkeimmäksi puhtaan kristillisen uskon ja opetuksen.
- Auttaa kirkon Teologista instittuuttia (joka valmistaa kirkolle pappeja) olemaan todellinen kristillisen uskon koulu ja sitoutuneiden pappien kasvulava.
- Uudistaa kirkon rakenne sellaiseksi, että hengellinen hierarkia olisi niin seurakuntien kuin pappienkin pastoraalisten tarpeiden palveluksessa.
- Palata takaisin hengellisen viran apostoliseen ja raamatulliseen järjestykseen.
- Asettaa seurakuntien elämän keskipisteeksi messu eli Sana ja sakramentti sekä seurakunnan jäsenten hengellinen opetus ja kasvatus.
- Rohkaista maallikkoja todistamaan omasta uskosta.
Vihuri toteaa, että nämä eivät oli ristiriidassa kirkon tulevaisuudensuunnitelman 2008-2017 kanssa. Tärkeintä on kutenkin se, että kirkon tulee luopua halusta leikkiä Viron yhteiskunnassa kansankirkkoa. Vihuri toteaa: jos huolehdimme koko ajan siitä, miten olla mieliksi kansalle, olla mediassa näkyvä tai päästä hyväksytyksi keskustelupartneriksi en-tiedä-kenen kanssa, unohdamme helposti kirkon olemuksen ja päämäärän. Meidän todellinen kehitystie on keskittyminen kirkon hengelliselle uudelleensyntymälle ja hengelliselle kasvulle.
Maallisiin asioihin voimme soveltaa Jeesuksen sanoja: Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin myös kaikki tämä [muu elämään tarvittava] annetaan.” (Matt 6:33).
*
Vihurin kirjoitus luettavissa viroksi täältä. Edellä oleva tekstini ei ole suora käännös alkuperäiskirjoituksesta. Se sisältää vain poimintoja ja referointia kirjoituksesta.
Aihe: Viro, evankeliointi, kirkko, kristinusko, luterilainen, lähetystyö, usko
Viron kirkon ensimmäisen kirkkoneuvoston puheenjohtajien konferenssin toinen päivä sujui hienosti. Luentoja pidettiin kirkon 10-vuotis kehityssuunnitelmasta (Juhani Jäeger ja Joel Põld), kirkkoneuvoston työstä lakipykälien valossa (Urmas Viilma). Kävimme jumalanpalveluksessa Palamusen kirkossa (kirkkoherra Jaan Nuga piti jumalanpalveluksen ja saarnasi viroksi ja suomeksi sillä paikalla oli heidän ystävyysseurakuntalaisiaan Kaarinasta). Lopuksi oli vielä puhetta erilaisten projektien rahoituksesta.
Julistettiin myös eilisen äänestyksen tulos vuoden kirkkoneuvoston puheenjotajan tittelistä. Voittajaksi nousi Agu Kaljuste Hagerin seurakunnasta (samaan paikkaan meni tänä vuonna vuoden papin titteli, kun Jüri Vallsalu voitti pappien äänestyksen. Toinen vuoden pappi on Patrik Göransson). Onnea ja siunausta Agulle!
Koska tapahtuma oli Lähetyskeskuksen järjestämä, minulla oli kunnia keskuksen johtajana pitää loppupuheenvuoro.
Kirkko on Kristuksen kirkko
Muistutin, että kirkon tulee olla ennen kaikkea Kristuksen kirkko. Se ei ole kirkkoherran, piispan, kirkolliskokouksen eikä seurakuntalaisten omaisuutta. Kirkon tulee täyttää tehtävää, johon Kristus on sen kutsunut. Tämä tehtävä tulee meille selväksi lähetyskäskyissä. Viron kirkko ei saa ennen olla tyytyväinen itseensä ja työhönsä, kunnes jokainen ihminen on kuullut evankeliumin ja tulleet uskoon.
Ongelma kirkossa
Jos kaikki jatkuu vanhaan pappiskeskeiseen malliin, työtä ei saada koskaan tehtyä. Nyt olisi aika saada seurakunnan jäsenet liikkeelle Kristuksen todistajiksi. Esitin kaksi mallia: pappiskeskeisen ja seurakuntalaiskeskeisen evankelioimismallin.
Pappiskeskeinen malli
Viron kirkossa on noin 180 pappia seurakuntatyössä. Virossa on asukkaita noin 1,4 miljoonaa. Jäsenmaksunsa maksavia jäseniä noin 40 000; kirkko pitää jäsenmääränään noin 180 000.
Otetaan lähtökohdaksi, että kirkossa on nuo 40 000 aikuista jäsentä vuoden 2008 lopussa-. Jokainen Viron kirkon pappi tekee työtään siten, että tuo yhden jäsenen vuodessa seurakuntaan. Tilasto näyttäisi tältä:
vuosi jäsenmäärä
2008 40 000
2009 40 180
2010 40 360
2011 40 720
2012 40 900
2013 41 180
..
2058 49 000
…
2100 56 560
..
2500 128 560
…
5000 578 560
8000 1 118 560
10 000 1 478 560
Jos työ on pappien harteilla siten, että jokainen pappi (180 kpl) toisi yhden ihmisen seurakuntaan vuodessa, virolaisten tavoittaminen evankeliumilla kestää vain 8000 vuotta!
Maallikkokeskeinen malli
Jos seurakunnat saavat mobilisoitua jäsenensä todistajaksi tilanne on aivan toinen. Viron kirkossa jäsenmaksunsa maksavia jäseniä on vuoden 2008 lopussa noin 40 000. Jos kirkossa tapahtuu asennemuutos ja seurakuntalaiset alkavat pappien ohjauksessa kantamaan hengellistä vastuuta tuloksena on seurakunnan kasvu. Jos jokainen seurakuntalainen (vanha ja uusi) toisi Jumalan valtakuntaan ja kirkkoon yhden ihmisen (sukulaisen tai naapurin) vuodessa, Viron evankelioimiseen ei menisi kahdeksaa tuhatta vuotta! Vähän yli viidessä vuodessa työ olisi tehty!
vuosi jäsenmäärä
2008 40 000
2009 80 000
2010 160 000
2011 320 000
2012 640 000
2013 1 280 000
Kirkon täytyy muuttaa strategiaansa pappiskeskeisyydestä „tavallinen“ kristitty keskeiseksi, jos tavoitteena on, että mahdollisimman moni kuulee evankeliumin.
Asennemuutosta tarvitaan
Tämä on myös Viron kirkon Lähetyskeskuksen yksi tavoite: tulee saada aikaan asennemuutos kirkon johtajissa sekä kristityissä. Pitää tehdä työtä siten, että uskovat kasvavat uskossaan ja ovat arkipäivässä Kristuksen todistajia.
Tähän myös Viron ev.lut. kirkon toiminta tähtää!
Aihe: Viro, kirkko, luterilainen | Avainsanat: EELK, juhatuse esimees, kogudus
Tänään minulla on ollut suuri kunnia osallistua ensimmäisille Viron ev.lut. kirkon kirkkoneuvostojen puheenjohtajien konferenssille (I EELK koguduste juhatuste esimeeste konverents). Konferenssi jatkuu vielä huomenna sunnuntaina. Tapahtumapaikkana on Voore-niminen paikkakunta Palamusen lähellä (Voore külalistemaja).
Suomessa kirkkoherra toimii kirkkoneuvoston puheenjohtajana. Virossa tässä virassa toimii maallikko. Konferenssiin oli kokoontunut noin puolet Viron seurakuntien kirkkoneuvostojen puheenjohtajista.
Päivien aluksi kirkkoherra Eenok Haamer piti alkuhartauden. Arkkipiispa Andres Põder, kunnanjohtaja Jüri Morozov, Palamusen seurakunnan kirkkoneuvoston puheenjohtaja Arne Tegelmann toivat omat tervehdyksensä.
Luentoja ja puheenvuoroja käyttivät professori Ülo Vooglaid, sosiaaliministeri Maret Maripuu, Viljandin maaherra Kalle Küttis, Rakveren kirkkoneuvoston puheenjohtaja Karl Mäesepp.
Puheissa todettiin, että kirkko tekee tärkeää työtä virolaisen yhteiskunnan hyväksi erityisesti sosiaalisen työn alueella. Eräs puhuja totesi pelkäävänsä sitä, että seurakunta muuttuu vain yhteiskunnan ongelmakohtien paikkaajaksi. Puhuja ei halunnut tällaista kirkkoa. Kirkon tulee ennen kaikkea käsitellä hengellisiä kysymyksiä.
Päivän aikana kokoontuivat myös erilaiset työryhmät. Raha (varsinkin sen puute), johtaminen, ihmissuhteet, suhteet seurakunnissa sekä suhteet seurakunnan ja yhteiskunnan välillä ovat ajankohtaisia teemoja Virossakin.
Vuoden puheenjohtaja
Illalla äänestettiin siitä, kenestä tulee „vuoden kirkkoneuvoston puheenjohtaja“. Ehdolle oli asetettu kolme puheenjohtajaa:
- Ago Kaljuste, Hagerin seurakunta
- Kaja Tassa, Nõmme Rahu seurakunta
- Tiina Võsu, Lääne-Nigulan seurakunta
Ilahduin lukiessani jokaisesta kirjoitetun lyhyen selvityksen. Tässä on kolme maallikkoa, jotka ovat tehneet paljon oman seurakuntansa ja koko kirkon hyväksi. Valitettavasti vain yksi heistä saa palkinnoksi matkan pyhälle maalle, Israeliin.
Illan päätteeksi Viljandi Jaani seurakunnan nuoret lauloivat meille sekä kertoivat, miten he löysivät tiensä Jumalan luokse. Kiitoksia nuoret hienoista lauluista ja todistuksestanne.
Mitä puhut lapsillesi?
Eräs mies nousi seisomaan ja sanoi, että nuoret ovat tuoneet hänelle erityisen sanoman! Muutama Viljandin seurakunnan nuori kertoi riittämättömyyden tunteestaan. He olivat koulussa ja harrastuksissaan menestyviä, mutta kotona heitä ei koskaan kehuttu eikä osoitettu rakkautta. Jos kokeesta tuli melkein täydet pisteet, vanhemmat eivät olleet iloisia, vaan totesivat, että ehkä ensi kerralla menee kaikki oikein. Mikään ei riittänyt vanhemmille! Seurakunnassa he löysivät Jumalan ja yhteisön, joka rakastaa heitä!
Tähän liittyy myös juttu jonka professori Vooglaid mainitsi luennossaan. Eräs nuori oli menossa vierailulle perheeseen, jossa oli lapsia. Professori sanoi nuorelle: „Ota paperi ja jaa se viivalla kahteen osaan. Oikean puoleiseen osaan tee merkintä aina kun vanhemmat moittivat lasta tai käskevät häntä tekemään jotain. Vasemmalle puolelle tee merkintä, jos vanhemmat sanovat jotain muuta (ihan mitä tahansa!) lapselle.“ Arvaatko tuloksen? Oikea puoli täyttyi merkinnöistä! Vanhemmat pääasiassa jakoivat käskyjä ja kieltoja!
On suuri ihme, että lapsistamme tulee (jos tulee!) suhteellisen järkeviä!
Tässäpä meille vanhemmille, kasvattajille, papeille ja muille sanoma täksi päiväksi!
Aihe: Viro, evankeliointi, kirkko, luterilainen, lähetyssaarnaaja, lähetystyö
Matkustin aamulla Paideen noin 90 kilometrin päähän Tallinnasta yhdessä virolaisten työtovereiden kanssa lähetyskeskuksesta sekä suomalaisten lähettikolleegojen kanssa.
Matkan tarkoituksena oli suunnitella heinäkuussa järjestettävää “Nelja tuule ristirännak” -evankelioimistapahtumaa. Tämä “neljän tuulen ristivaellus” on uusi evankelioimisprojektimme, jossa neljä eri ryhmää lähtee heinäkuun alussa eri suunnista kohti Viron “sydäntä” Paidea. Matkan aikana vieraillaan kylissä ja paikkakunnissa, joissa ei ole minkäänlaista kristillistä toimintaa. Näin pyrimme auttamaan paikallisia seurakuntia.
Loppuhuipennus on Paiden kaupungissa. Paidessa on noin 9500 asukasta. Näistä suurimman eli luterilaisen kirkon kirkollisveronsa maksavia jäseniä oli viime vuoden lopulla 133. Kaiken kaikkiaan jäseniä on 255. Tällainen on varsin realistinen kuva viron kristillisyyden tilasta. Luterilainen kirkko on jäsenmäärältään enemmän Suomen vapaakirkkojen luokkaa.
Kokouksesta jäi innostunut tunne. Itse harmittelin sitä, että “pitää” olla samaan aikaan Suomen ev.lut. Kansanlähetyksen Kansanlähetyspäivillä Kajaanissa.
Kumpaan sinä tulet? Paideen vai Kajaaniin? Jos tulet Kajaaniin niin nähdään siellä.
