Aihe: kristinusko | Avainsanat: homot, homous, kääntymys, kristinusko, muslimit, tunnustus, tunnustuskirkko
Selailin internetissä virolaista “Meie kirik” -uutispalstaa. Sinne kootaan uutisia kristinuskon tapahtumista eri puolilta maailmaa. Tässä muutama niistä.
Kansankirkko kouluttaa pappeja muslimien kohtaamiseen
Tanskan luterilainen kansankirkko kouluttaa 16 pappia, jotka alkavat toimia muslimienemmistöisillä alueilla. Pastoreiden tehtävänä on tutustuttaa muslimit kristinuskoon sekä tutustuttaa miten voidaan valmistua kristilliseen kasteeseen. He järjestävät myös keskusteluryhmiä ja tapaavat imaameja. Yksi syy kirkon uuteen toimintamuotoon on sen tajuaminen, että kristityt ovat Tanskassa joissakin paikoissa jäämässä vähemmistöön.
Englannin piispat varoittavat Ruotsin kirkon johtoa homokysymyksessä
Kaksi Englannin kirkon ekumeenisia suhteita hoitavaa piispaa varoittavat Ruotsin luterilaisen kirkon arkkipiispaa siitä, että homoliittojen hyväksyminen vaarantaa kirkkojen välisen yhteyden. Yorkissa 10. heinäkuuta kokoontuneessa kirkolliskokouksessa julkaistiin avoin kirje Ruotsin arkkipiispalle.
Ruotsin kirkkohallitus on kertonut esittävänsä tämän vuoden syksyllä kirkolliskokoukselle ehdotuksen, joka mahdollistaisi “sukupuolineutraalin” avioliiton kirkollisen vihkimisen.
Anglikaanipiispojen mukaan tämä tarkoittaisi kristillisen avioliitto-opetuksen ja kristillisen ihmiskäsityksen periaatteellista uudestimuotoilua. Kirkon pitäisi ottaa etäisyyttä valtioon ja vastustaa sellaista valtion toimintaa, joka on ristiriidassa Raamatun kanssa.
Ortodoksit ja katoliset yhdessä maallistumista vastaan
Moskovan patriarkaatti haluaa toimia yhdessä Vatikaanin kanssa maallistumista vastaan.
Venäjän kirkon ulkomaisten suhteiden osastajon johtaja arkkipiispa Illarion totesi, että nykymaailmassa, jossa kristinusko kohtaa vakavia haasteita kuten sotaisan sekularismin (maallistumisen), me emme ole vihollisia vaan liittoutuneita. Tämänhetkinen vastakkainasettelu kirkkojen välillä ei ole kenenkään etu.
Ison-Britannian evankelikaalit ja anglo-katoliset muodostivat yhteisen tunnustusliikkeen
Heinäkuun 6. päivänä Lontoossa kokoontui 1300 edustajaa Ison-Britannian 300 anglikaaniseurakunnasta perustamaan kirkkoon uutta konservatiivista tunnustusliikettä Fellowship of Confessing Anglicans (FCA) – Tunnustavien anglikaanien yhteys.
Tunnustusliikkeen lähtökohtana on vuonna 2008 Jerusalemissa ollut konservatiivisten anglikaanien maailmankonferenssi GAFCON. Tunnustusliikkeen syntymiseen ei vaikuttanut vain homoseksualismin vastustaminen ja kirkon liberaali ohjelma vaan myös lännen kristillisyyden kyvyttömyys tehdä lähetystyötä.
Nigerian arkkipiispa Peter Akinola toteaa: Tiedämme, että kirkko, joka puhuu samalla tavoin kuin maailma, voi olla poliittisesti korrekti, mutta ollessaan maailman ystävä se on määrätty katoamaan samalla tavoin kuin maailma ja sen toimintatavat. Se ei jää pysymään, koska se ei ole aito. Kirkon ja tunnustusliikeen ei pidä julistaa anteeksipyytäen ja kaikkia peläten vaan helluntain voimassa raamatullista sanomaa muutoksesta, uudesta elämästä ja kasvusta.
Englannin kirkon johtaja kuningar Elisabet II tukee tunnustuksellisia anglikaaneja
Kuningatar Elisabet lähetti Lontoossa anglikaanien tunnustusliikettä perustaville kirkonjohtajille kirjeen, jossa totesi kannattavansa hanketta sekä “ymmärtävänsä heidän murhettaan” anglikanisen kirkon tulevaisuuden vuoksi.
Piispa homoille: Katukaa syntejänne ja kääntykää!
Pian virastaan luopuva Rochesterin piispa Michael Nazir-Ali kutsui Lontoon homoparaatin kynnyksellä homoja katumaan syntiään ja kääntymään.
Piispa sanoi The Sunday Telegraph -lehdelle: “Me haluamme pitää kiinni perinteisestä Raamatun opetuksesta. Me uskomme, että Jumala on ilmoittanut meille oman suunnitelmansa siitä, millaisena meidät on luotu. [---] Ihmisillä, jotka ovat tästä toista mieltä, on toinen usko. He käyttäytyvät tavalla, joka ei ole sopusoinnussa sen kanssa, mitä Jumala on Raamatussa ilmoittanut.”
“Raamatun opetuksen mukaan avioliitto on miehen ja naisen liitto.” Nazir-Ali jatkaa: “Me toivotamme myös homot tervetulleiksi, emme halua työntää ihmisiä pois, mutta me haluamme, että he katuisivat syntejään ja muuttuisivat.”
Piispa Nazir-Ali eroaa vapaaehtoisesti piispanvirasta. Hän toteaa, että kirkko on jo jakautunut kahdeksi eri uskoksi, jotka käsittelevät Jumalaa, kirkkoa ja kristinuskoa täysin eri tavoin.
Nazir-Alin mukaan synneistä ei pidä luopua vain homojen vaan kaikkien, jotka ovat joutuneet pois Raamatun opetuksesta. Piispa ei halua että maallistumisen kulttuuri leviää kirkkoihin. Hänen mukaansa tarvitaan uutta uskonpuhdistusta.
Siinä oli “Meie kirik” -sivuston internet-uutisia heinäkuun alkupuoliskolta.
Aihe: Tapahtumia, evankeliointi, kristinusko | Avainsanat: evankelioiminen, evankeliointi, evankeliumi, julistus, kirkko, Lootuse festival, saarna, saarnaaminen, Toivon Festivaali
Skotlantilainen filosofi David Hume meni kuuntelemaan kun saarnaaja George Whitefield kutsui ihmisiä uskomaan Kristukseen. Joku Humen ystävä huomasi hänet ja kysyi: “Et kai sinä usko, mitä hän saarnaa!” Hume vastasi: “En usko, mutta hän itse uskoo.”
*
Tämä kertomus tuli mieleeni kuunnellessani Franklin Grahamin saarnoja Toivon Festivaalissa Tallinnassa.
Graham uskoi sanomaansa. Hän sanoi aiemmin, että hän ei ole julistamassa täällä omaa sanomaansa vaan “Jeesuksen Kristuksen evankeliumia”. Hän tiesi olevansa Jumalan asialla ja hänen sanomansa on Jumalan sanoma. Ja Graham esitti sen Jumalan sanomana ja odotti ihmisten vastausta. Ja ihmiset vastasivat!
Tämähän on papille vapauttavaa: sanoma on annettu jo valmiiksi. Ei sitä tarvitse enää keksiä. Ja Jumala on sitoutunut siunaamaan oman sanansa. Evankeliumissa on Jumalan voima (Room. 1:16). Aika helppoa olla pappi!
Aihe: Viro, kirkko, kristinusko, luterilainen, teologia | Avainsanat: kirkko, kirkkotaistelu, kirkon uudistus, luterilainen
Näin väitti nettikirjoituksessaan (17.1.2009) Saarenmaan lääninrovasti teol.tri. Veiko Vihuri. Hän viittaa Viron ev.lut. kirkon kokonaiskirkon tulevaissuudensuunnitelmaan (arengukava) 2008-2017.
Vihuri kysyy: millainen kirkko haluaa olla vuonna 2017. Suunnitelmasta hän löytää mm. seuraavia vastauksia:
- Kirkon sanoma on päivänpolttava ja ymmärrettävä.
- Kirkko on näkyvä ja maineeltaan hyvä.
- Mediassa kerrotaan kirkon mielipide. Kirkko arvio mediassa yhteiskunnassa tapahtuvia prosesseja sekä otettaa osaa yleissivistäviin ja kulttuurisiin keskusteluihin.
- Kirkko on valtiolle ja paikallisille viranomaisille luotettava yhteistyökumppani.
- Kirkko on aktiivinen kansanlaisyhteiskunnan muodostaja.
- Kirkko on avattu keskustelukumppani luonnonsuojelun ja yhteiskunnan moraalisen palvelun kontekstissa ja valmis yhteistyöhön yhteistyöhön muiden uskontojen kanssa.
Vihuri kysyy, mitä mieltä tästä kaikesta tulisi olla. Kuvitelkaamme apostolit Jerusalemissa pohtimassa kirkon tulevaisuudensuunnitelmia. Olisko heidän näkemyksensä kirkosta ollut jotain tämän suuntaista?
Vihuri totetaa, että Viron ev.lut. kirkossa ei ole koskaan ollut niin paljon pappeja kuin nyt, mutta silti kaikilla seurakunnilla ei ole omaa pappia [oma kommenttini: seurakuntia on 165 ja pappeja pari sataa]. Lisäksi suuri osa seurakuntien ja pappien työpanoksesta ja energiasta menee kirkon omaisuuden hoitamiseen, eikä hengelliseen työhön. Miten tätä tilannetta tulisi muuttaa?
Kirkkkomme [Vihuri puhuu siis Viron ev.lut. kirkosta] tarvitsee hengellistä uudelleensyntymistä. Maallistuvassa yhteiskunnassa kirkko voi tukeutua vain oman papistonsa ja jäsentensä sitoutumiselle ja uhrimielelle. Mutta ennen kaikkea tulee jäädä uskolliseksi Jumalan sanalle ja katoliselle (yhteiselle) kristilliselle uskolle sekä sitoutua enemmän kirkon hengelliseen kasvuun.
Vihuri viittaa Viron ortodoksikirkon uudelleensyntymiseen. Viimeisten 10-15 vuoden aikana ortodoksikirkko on palauttanut autonomisen ortodoksikirkon rakenteen, vihkinyt piispoja, lähettänyt työhön uusia pappeja, luonut oman teologisen seminaarin, pyrkinyt vahvistamaan ortodoksista elämää useilla paikoilla. Toki heilläkin on ongelmia, mutta keskittyminen hengellisten tarpeiden hoitamiseen, on ollut oikea.
Vihuri näkee kirkon tilan korjaamiseksi seuraavia askeleita:
- Asettaa prioriteetiksi kirkon hengellinen uudelleensyntymä ja luopua kansankirkollisesta kulttuurikristillisyyden tavoittelusta.
- Nostaa tärkeimmäksi puhtaan kristillisen uskon ja opetuksen.
- Auttaa kirkon Teologista instittuuttia (joka valmistaa kirkolle pappeja) olemaan todellinen kristillisen uskon koulu ja sitoutuneiden pappien kasvulava.
- Uudistaa kirkon rakenne sellaiseksi, että hengellinen hierarkia olisi niin seurakuntien kuin pappienkin pastoraalisten tarpeiden palveluksessa.
- Palata takaisin hengellisen viran apostoliseen ja raamatulliseen järjestykseen.
- Asettaa seurakuntien elämän keskipisteeksi messu eli Sana ja sakramentti sekä seurakunnan jäsenten hengellinen opetus ja kasvatus.
- Rohkaista maallikkoja todistamaan omasta uskosta.
Vihuri toteaa, että nämä eivät oli ristiriidassa kirkon tulevaisuudensuunnitelman 2008-2017 kanssa. Tärkeintä on kutenkin se, että kirkon tulee luopua halusta leikkiä Viron yhteiskunnassa kansankirkkoa. Vihuri toteaa: jos huolehdimme koko ajan siitä, miten olla mieliksi kansalle, olla mediassa näkyvä tai päästä hyväksytyksi keskustelupartneriksi en-tiedä-kenen kanssa, unohdamme helposti kirkon olemuksen ja päämäärän. Meidän todellinen kehitystie on keskittyminen kirkon hengelliselle uudelleensyntymälle ja hengelliselle kasvulle.
Maallisiin asioihin voimme soveltaa Jeesuksen sanoja: Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin myös kaikki tämä [muu elämään tarvittava] annetaan.” (Matt 6:33).
*
Vihurin kirjoitus luettavissa viroksi täältä. Edellä oleva tekstini ei ole suora käännös alkuperäiskirjoituksesta. Se sisältää vain poimintoja ja referointia kirjoituksesta.
Olin tänään pitämässä raamattutuntia Tallinnan Veljesseurakunnan talossa Endla-kadulla. He toivoivat, että voisin pitää raamattutunteja viikottain tai joka toinen viikko. Lopulta he saivat tahtonsa läpi: pidän nyt ainakin toistaiseksi yhden raamattutunnin kuukaudessa.
Herrnhutilaisuus
Liikeen synnyssä keskeinen hahmo oli Nikolaus Ludwig von Zinzendorf (1700-1760). Zinzendorf otti maatilalleen vastaan vainottuja kristittyjä eri maista. Herrnhut tarkoittaa “Herran suojaa”. Liikeen juuret ovat luterilaisuudessa, mutta heillä oli myös laajaa omaa toimintaa. Heidän tekemänsä lähetystyö oli erittäin merkittävää. Meillä Suomessa tunnetuinta herrnhutilaista toimintaa on “Päivän tunnussana”-kirjanen, jossa on raamatunlauseita joka päivälle.
Herrnhutilaisuus on vaikuttanut kaikkien Suomen perinteisten herätysliikkeiden syntymiseen ja elämään. Lisäksi herrnhutilaiset olivat tuoneet maahamme lähetysnäyn: ensimmäinen tunnettu suomalainen lähetystyöntekijä oli Mattias Nyberg, joka lähti vuonna 1756 Surinamiin. Vasta noin sata vuotta tämän jälkeen lähti inkeriläinen Martti Rautanen Namibiaan (Ambomaalle).
Herrnhutilaisuus Virossa
Virossa herrnutilaisuus (viroksi myös vennastekogudus, veljesseurakunta) oli 1700- ja 1800-luvuilla erittäin voimakasta. On väitetty, että vasta herrnhutilaisten maallikkosaarnaajien kautta kristinuskosta tuli virolaisten oma asia (papisto ja aatelisto olivat olleet jo kauan saksalaisia). Herrnhutilaisuus oli ja on Viron ainoa perinteinen herätysliike (suomalaisen mittapuun mukaan). Liikkeellä on vielä rukoushuoneita eri puolilla, mutta toiminta ei ole enää kovin laajaa. Tämäkin menneisyydessä vahva ja tulinen herätysliike kaipaa uudistusta.
Nukuin yöni Valgan luterilaisen kirkon pastoraatissa hyvin. Aamupalaksi kaksi lasillista vettä ja sitten Valgan helluntaikirkon jumalanpalvelukseen saarnaamaan. Tämä ekumeninen viikonloppuni liittyy kolmen viikon päästä alkaviin Lähetyspäiviin, joka toteutetaan kristillisten kirkkojen yhteistyönä täällä Valgassa.
Saarnassani käsittelin armon ja tekojen suhdetta. Osittain siksi, että tässäkin seurakunnassa monet olivat vuosien varrella väsyneet uskoon ja toimimiseen. Kristinusko on nähty ennen kaikkea toimintaprojektina ja ihmisten voittamisena Kristukselle, eikä niinkään Jumalan hoidossa olemisena, joka tuo syntien anteeksiantamuksen, elämän tarkoituksen, ilon ja kutsumuksen elää Jumalan tahdossa myös arkipäivässä. Seurakunta opettelee elämään “normaalia arkipäivän kristillistä elämää” ja toivoi saavansa siihen oppia luterilaiselta kirkoltamme.
Iltapäivällä eri seurakuntien edustajia kokoontui luterilaisen kirkon seurakuntatalolle, jossa kahden ja puolen tunnin aikana puhuin kristittyjen lähetys- ja todistamistehtävästä. Suuri rukoukseni ja toiveeni on, että kaikissa kirkoissa (erityisesti omassa luterilaisessa kirkossani) “tavalliset” seurakuntalaiset ottaisivat lähetysvastuunsa harteilleen, ja toisivat ystäviään ja sukulaisiaan Jumalan ja seurakunnan yhteyteen.
Jos saisin itse päättää, millainen herätys Viroon (ja Suomeen) tulee, niin en haluaisi herätystä, joka perustuu suurten saarnaajien toimintaan vaan herätyksen, joka perustuu tavallisten kristittyjen toimintaan ja todistamiseen. Siihen, että syntinen kertoo toiselle syntiselle, miten tie Jumalan luokse ja syntien anteeksianto löytyy. Vain turvautumalla Kristukseen.
Suomen adventtikirkon sivuilta löytyy Seitsemännen päivän adventistien ja luterilaisten välisten keskustelujen raportin suomennos. Raportti syntyi kirkkojen välisen neljän vuoden keskustelun tuloksena 1998. Tämän (siis vain tämän) raportin pohjalta tuon (luterilaisena) esiin adventtikirkkoon liittyviä asioita:
-jäsenmäärä noin 10 000 000
-voimakas lähetystoiminta (toimintaa yli 200 maassa – Seitsemännen päivän adventistit ovat tällä hetkellä (ainakin siis 1998) maailmassa laajimmalle levinnyt protestanttinen kirkkokunta)
-alku 1800-luvun Kristuksen takaisintulon pikaista odotusta korostavassa liikehdinnässä
-liikkeen erityiskorostuksia: sapatin vietto (lauantain pito pyhäpäivänä) ja Kristuksen taastulon odotus
-opetus vanhurskauden saamisesta armosta yksin uskon kautta keskeistä (kuten luterilaisillakin)
-annetaan myös tärkeä asema uskosta tulevalla kuuliaisuudelle ja lain noudattamiselle
-Ellen G. White tärkeä henkilö. Adventistit uskovat, että hänessä vaikutti profetoimisen lahja. Hänen kirjoitukset tarjoavat ohjausta seurakunnille. Whiten teoksia voisi verrata luterilaisen kirkon Tunnustuskirjoihin; molemmat ovat opetuksen perustana, mutta kuitenkin niitäkin tulee arvioida Raamatun avulla.
Raportti totesi useammassa asiassa, että luterilaisten ja adventistien opetuksessa “vallitsee merkittävää yksimielisyyttä samoin kuin eroavia vivahteita ja korostuksia sekä joitakin eroavuuksia”. Neuvottelujen perusteella suositellaan, että adventtikirkkoa pidetään kristillisenä kirkkona [jotkut ovat joskus väittäneet, että näin ei olisi].
Raportissa toivotaan, että luterilaiset ja adventistit pitäisivät yhteyttä “koko kristillisen yhteisön hyväksi ja ihmiskunnan parhaaksi.”
Aihe: evankeliointi, kirkko, kristinusko, lähetystyö | Avainsanat: Kirkon kasvu, pienryhmät, raamattupiirit, rukous
Kuihtuuko kirkko museoksi?
Miten kirkon kriisi on uusi mahdollisuus?
Näin kyseltiin uusimmassa Askel-lehdessä (Heinä-elokuu 2008 – kiitoksia Haakanoille lehden lainasta). Kyseessä on haastattelu, jossa 43-vuotias tanskalainen pappi Anders Michael Hansen haastaa Euroopan kirkkoja radikaaliin uudistukseen.
Artikkeli puhutteli, koska tämä eurooppalainen perinteisten kirkkojen hengellisen elinvoiman puuttuminen koska myös Viroa, jossa olen töissä. Tavallinen jumalanpalvelukseen keskittyvä toiminta ei toimi!
Seuraavassa on pääasiassa referointia Janne Villan kirjoittamasta hyvästä artikkelista. Kannattaa muuten käydä ostamassa koko lehti tai lainaamassa joltakin tutulta.
Uudenlaiseen lähetystyöhön
Hansen koki 13-vuotiaana Jumalan antaman kutsun mennä lähetystyöntekijäksi Eurooppaan. Tämä hämmensi kovasti, sillä lähetystyöntekijöitä on pestattu perinteisesti kolmanteen maailmaan; sielläkin se „on kutistettu sosiaaliseksi auttamistyöksi ja „uskonnolliseksi dialogiksi“.“ Hansen tietää vain yhden keinon länsimaisen kulttuurin parantamiseksi ja uudistamiseksi: evankeliumin julistaminen!
Nyt on selvää, että Euroopasta on tullut lähetyskenttä. Hansen perusti 2006 EPCN (European Church Planting Networks) –verkoston. Se verkostoi ja kouluttaa kirkollisia „kasvuryhmiä“ ja soluseurakuntien johtajia.
Hansenin mukaan Euroopan kirkkojen on arvioitava strategiansa radikaalisti uudestaan.
Tanska
Hansenin mukaan Tanskassa luterilaisessa kirkossa on „toki elinvoimaisia ja kasvavia saarekkeita, mutta enimmäkseen kirkko rappeutuu, parhaimmillaan polkeen paikoillaan.“
Luterilainen kulttuuri [Tanskassa] katoaa ja luterilaiset kuolevat melkeinpä sukupuuttoon 20 vuoden sisällä, ellemme ala nyt muuttaa kehityksen suuntaa.“
Itä-Eurooppa
Hansenin mukaan Itä-Euroopan entisissä kommunistimaissa kirkot olivat vireitä vielä Berliinin muurin murtumisen aikoihin, mutta EU:n myötä maallistuminen ja kulutuskulttuuri ovat vieneet niistä voiton hämmästyttävän nopeasti. Nyt niiden tilanne on vielä huonompi kuin lännessä, missä postmodernin ja kirkosta vieraantuneen sukupolven asettamiin haasteisiin alettiin valmistautua ja 1980-luvulla.
Uusi alku kirkossa – kasvuyhteisöt
Kristityt on siirretty kulttuurissa marginaaliin. Hansen näkee nykytilanteessa useita vertauskohtia juutalaisen kansan Babylonian pakkosiirtolaisuuden kanssa. „Temppeli eli kirkko on pirstaleina“. Mitä maanpakolaisuuteen joutuneet tekivät kun olivat menettäneet temppelinsä? Kehittivät synagogan, jossa maallikot ja perheet kokoontuivat ja tutkivat siellä pyhiä kirjoituksia.
Tämän pohjalta Hansen kehittelee soluseurakuntia, kotiryhmäverkostoja ja „keskikokoisten kasvuyhteisöjen“ mallia. Nämä koostuisivat 25-60 hengestä.
Näissä koettaisiin yhteisöllisyyttä ja toiminta laajentuisi luonnollisten ihmissuhdeverkostojen kautta. Näissä yhteisöissä olisi yksinkertaiset muodot ja elävä Henki.
Lutherin „kolmas messu”
Hansen toteaa Lutherin puhuneen „kolmannesta messusta“, joka täydentää jumalanpalvelusta. Nämä „messut“ tapahtuvat kristittyjen kesken kodeissa, jossa luetaan Raamattua, rukoillaan ja tuetaan toisia kristittyjä.
Ongelmana pappisvaltainen kirkko
Kirkon tulisi kouluttaa – sekä antaa heille mahdollisuus toimia – kyvykkäitä maallikkoja seurakuntien ja verkostojen vastuunkantajiksi ja johtajiksi: „Tämä on ehdottomasti ensimmäinen ja kiireellisin tehtävämme, jos haluamme vielä kääntää kirkon kurjistumiskehityksen.“
Tärkeintä on itse sanoma – ei sanoman välittämisen tapa
Liian usein evankeliumi vesitetään „kirkon byrokratiaan, traditioon ja kaavamaisiin säännöksiin.“ Tulee muistaa, että sanoman välittämisen tyyli ja tapa eivät ole tärkeintä; tärkeintä on se, että evankeliumin sanoma ymmärretään.
Lopuksi vielä oma kommentti
Kristilliselle kirkolle (siis kristityille) Jumala on antanut tehtäväksi viedä evankeliumi kaikille ihmisille sillä tavoin, että he ymmärtävät sen. Tähän viemiseen kuuluu myös kehotus evankeliumin vastaanottamiseen ja Jumalan yhteydessä elämiseen.
Mitkään rakenteet eivät takaa kirkon työn menestystä. Mutta samalla tulee miettiä ja rukoilla, millaiset toiminnan rakenteet ovat kussakin ajassa ja tilanteessa parhaimmat. Menestykseen (mitä kaikkea se sitten Jumalan näkökulmasta onkaan) tarvitaan kuitenkin ennen kaikkea Pyhän Hengen todellisuuden murtautumista hengellisissä yhteisöissämme.
Olen Hansenin kanssa samaa mieltä ”keskikokoisten kasvuyhteisöjen” tarpeellisuudesta.
Johtopäätös
Rakkaat kristityt eri puolilla: kerätkää ystävistänne kotona kokona kokoontuva rukousryhmä. Aloittakaa vaikka pienellä parin hengen joukolla, johon myöhemmin kutsutte ystäviänne; niitä jotka tuntevat huolta kirkostamme ja evankeliumin leviämisestä. Rukoilkaa paikkakuntanne, maamme, kirkkomme ja lähetystyön puolesta. Huolehtikaa toisistanne, sillä nykymaailmassa tarvitsemme toistemme tukea enemmän kuin aiemmin. Älä odota, että joku muu tekee aloitteen! Ole sinä muutoksen eturintamassa!
Sain saarnan valmiiksi. Sen otsikko on “Rohkeat kristityt tänään”. Saarnaan (yhdeksän tunnin päästä) 10.8.2008 Tallinnan Kaarlin kirkossa. Kirkossa vietetään lähetystyöntekijöidemme Liliann ja Hannu Keskisen lähtöjuhlaa. Juuri nyt Keskiset nukkuvat täällä meillä. Ja koska on lähetysjuhla valitsin saarnatekstiksi Luukaan evankeliumin lähetyskäskystä jakeet 24:46-48.
Saarnassani on viisi pääkohtaa
-rohkeus elää kuten Jumala haluaa
-rohkeus puhua
-rohkeus pitää kiinni kristinuskosta nykyaikana
-rohkeus kuolla
-rohkeus unelmoida
Kaiken toiminnan keskellä tulee varoa hengellistä loppuunpalamista. Toiminnan on noustava levollisesta yhteydestä Vapahtajaamme Jeesukseen. Jos pysymme hänessä, kannamme paljon hedelmää. Ilman häntä emme voi tehdä mitään (Joh. 15). Ja hänen kanssaan mikään ei ole mahdotonta!
Yksi uuden työni tehtäviä on pohtia, miten kaikki Viron asukkaat voisivat kuulla evankeliumin. Selvää on, että me luterilaisen kirkon lähetyskeskuksessa emme pysty tätä tehtävää toteuttamaan. Eikä sen yrittäminen olisi järkevääkään, sillä me työskentelemme maassa ja kirkossa, jonka jokainen kolkka kuuluu jonkun seurakunnan reviiriin (aivan kuten Suomessakin).
Eli maa on jo katettu toimipisteillä. Suurin työ on saada nämä toimipisteet toimintakykyisiksi, jotta jokainen seurakunta (niitä on 164) kantaisi huolta oman paikkakuntansa asukkaista.
Suurin työ onkin rohkaista seurakuntia hengelliseen uudistukseen ja ulospäinsuuntautumiseen. Virossa tämä vaatii uudelleenoppimista; vanhoihin tapoihin tulee suhtautua kriittisesti ja jättää vain se, josta on hyötyä lähetystehtävän toteuttamiselle. Maallikkotoimintaa tulee kehittää. Jos työ on vain pappien vastuulla sama stagnaation, paikallaanpysymisen, tila jatkuu.
Seurakunnat – siis varsinkin sen jäsenet – ovat avain valtakunnan evankelioimisessa. Seurakunnan tulisi ottaa nyt rohkeita askelia ja lopettaa liian suureksi paisunut puuhastelu kirkollisten rakenteiden (ja rakennusten) kanssa ja viedä ilosanoma Kristuksesta tavallisten ihmisten luo ja kutsua heitä maailman parhaimman asian äärelle, Jumalan tuntemiseen. Seurakunta on evankelioimistyön tehokkain (jos se vain haluaisi sitä olla) toimija.
Viron kirkon lähetyskeskuksen työssä haluaisimme antaa erityistä apua muutamalle seurakunnalle, jotka toivovat apua evankelioimistehtävän toteuttamisessa. Ja toivoa, että näistä seurakunnista voisi tulla positiivisia “roolimalleja” seurakunnan kasvun mahdollisuudesta myös toisille seurakunnille.
Seurakunta voi kasvaa myös Virossa. Oma kokemukseni on Tarton Paavalin seurakunnasta, jossa toimin 1999-2004. Viiden vuoden aikana seurakunnan jäsenmäärä kaksinkertaistui noin 800 jäsenestä 1600 jäseneen. Tällaista kasvua Viro tarvitsee.
Kansanlähetyspäivien jälkeen aloitin yhtäjaksoisen vähän alle kolmen viikon kesäloman. Harvinaista oli, että tuona aikana “lomaprintterini” Suomessa sai olla aivan rauhassa. Yhtään puhetta tai muuta juttua ei tarvinnut tulostaa! Perheeni kanssa lomailimme pääasiassa ihmisasutuksen rajamailla tutuissa maisemissa.
Loma loppui Päijälän kristillisen yhdistyksen (www.paijala.fi) järjestämiin kesäjuhliin rukoushuoneella viime sunnuntaina. Aloitin puheeni kahdella lempitemallani: puhuin Viron hengellisestä tilanteesta sekä islamin ja kristinuskon suhteista. Tästä pääsinkin puheeni ytimeen: näiden kahden uskonnon ytimessä on opetus viimeisestä tuomiopäivästä. Mitä nämä uskonnot tarjoavat ratkaisuksi ja avuksi ihmiselle tuona päivänä.
Lähestyin teemaa luterilaisittain tärkeimmän tunnustuskirjamme Augusburgin tunnustuksen (CA) perusteella (vuodelta 1530). Sen neljä ensimmäistä artiklaa kertovat pelastuksen “teoreettisen taustan” hienosti:
Artikla I: Jumala.
Artikla II: Perisynti
Artikla III: Jumalan Poika
Artikla IV: Vanhurskautus
Näihin nojaten opetin suunnilleen seuraavan kaavan mukaisesti:
On olemassa vain yksi Jumala. Hän on luonut meidät. Ihminen löytää olemassaololleen tarkoituksen vain elämällä luojansa yhteydessä. Jumala on kolmiyhteinen (Isä, Poika ja Pyhä Henki). Jumalalla on tiettyjä ominaisuuksia, jotka näemme hänen ilmoituksensa (Raamattu) pohjalta: kaksi keskeistä pelastuksemme kannalta on Jumalan pyhyys, joka ilmenee siinä, että hän vihaa kaikkea vääryyttä ja syntiä. Hän työntää kaiken synnillisen pois luotaan. Toinen (monien joukosta) tärkeä Jumalan ominaisuus on rakkaus, joka vetää myös syntistä ihmistä puoleensa. Molemmat ominaisuudet ovat ikuisia; jos Jumalan pyhyys ja siitä seuraava viha syntiä kohtaan ei ole ikuista, kuinka voimme olla varmoja hänen rakkautensa ikuisuudesta?
Ihminen on syntiinlankeemuksen ja omien syntiensä tähden pyhän Jumalan vihan kohteena. CA II toteaa: “…perisynti on todella synti, joka tuomitsee ja tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kuoleman niille, jotka eivät kasteen ja Pyhän Hengen voimasta synny uudestaan.” Rakkaudessaan Jumala ei jättänyt ihmistä ikuiseen kuolemaan eli helvettiin. Hänellä oli ratkaisu ongelmamme.
Jeesus Kristus tuli maailmaan. Hän avasi täydellisen elämänsä, ristinkuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta meille tien Jumalan valtakuntaan. Usko Jeesukseen tuo ihmiselle syntien anteeksiantamisen sekä pelastaa meidät Jumalan ikuiselta vihalta.
Usko Jeesukseen tekee ihmisestä vanhurskaan eli Jumalalle kelpaavan. Augusburgin tunnustus toteaa (CA IV): “…ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden…”
Kirkon tehtävä on kertoa Jeesuksen sovitustyöstä sekä kutsua ihmisiä uskomaan. Pelastus (Jumalan vihasta ja ikuisesta kadotuksesta) annetaan ihmiselle lahjana, kun hän turvautuu Jeesukseen.
