Aihe: kirkko | Avainsanat: herätysliike, kirkkkotaistelu, kirkko, piispa, piispanvihkimys
Ruotsissa järjestetään ylihuomenna kaksi piispanvihkimystä. Härnösandin piispaksi vihitään Tuulikki Koivunen Bylund ja Tukholman piispaksi Eva Brunne. Eva Brunne on tullut tunnetuksi “ensimmäisenä lesbopiispana”.
“Viron arkkipiispani” Andres Põder kieltäytyi muiden Baltian piispojen kanssa menemästä vihkimykseen. Samoin Islannin, Irlannin, Slovakian, Etiopian ja Englannin kirkko sekä Luterilainen maailmanliitto. Iloitsin tästä.
Suomessa muun muassa kirkon ulkosuhteista vastaava kirkkoneuvos Risto Cantell pitää tilannetta ongelmallisena.
Suomen piispani, esimieheni pappisvirassa, Lapuan piispa Simo Peura on lehtitietojen mukaan menossa lesbopiispan vihkimykseen. Enpä tiedä, mitä ajattelisin, sillä arvostan piispaani kovasti. Katsotaan nyt ensin, mikä piispani rooli vihkimyksessä on. Pelkään pahinta ja toivon parasta. Toisaalta hiippakunnan sivuilla piispan matkakalenterissa kyseistä matkaa ei mainita – ehkä hän ei olekaan menossa!
Millainen on kirkkomme tulevaisuus?
Ruotsissa tapahtuva pappisvihkimys on osoitus siitä, että pohjoismainen kirkollinen yhtenäiskulttuuri on tullut tiensä päähän. Kirkoissamme on kohta ainakin kaksi kirkkoa: perinteisestä kristillisestä uskosta irtaantuvat piispat, papit ja laaja kirkkokansa (joka ei osallistu kirkon toimintaan) sekä perinteiseen kristinuskon käsitykseen sitoutumaan pyrkivät piispat, papit ja kirkkokansa. Todennäköisesti kirkkoon syntyy paljon pienempiä ryhmiä, jotka jatkavat kirkon sisällä mutta hyvin itsenäisinä.
Myös kristilliset järjestöt joutuvat tulevaisuudessa pohtimaan uudelleen suhdettaan “viralliseen kirkkoon”. Todennäköisesti järjestöjen “oma toiminta” lisääntyy. Yksinkertaisesti siitä syystä, että seurakunnat eivät anna tilojaan käyttöön tai yhteistyö on teologisista syistä mahdotonta.
Toivon, että herätysliikkeissä ja kristillisissä järjestöissä on tilaa myös niille, jotka ovat eri syistä eronneet kirkon jäsenyydestä.
Ruotsin evankelisen allianssin toiminnanjohtaja Stefan Gustavsson eroaa Ruotsin luterilaisesta kirkosta.
Syynä on Ruotsin kirkon viimeviikkoinen päätös ryhtyä vihkimään kirkollisesti homoseksuaalisia pareja. Gustavssonin mukaan Ruotsin kirkko on ryhtynyt toimimaan vastoin raamatullista ja klassista kristinuskoa. Hän toteaa myös, että jos kirkko alkaa siunaamaan jotain, mitä pidetään syntinä, asiaan on reagoitava.
Toivottavasti Suomen kirkko ei etene asiassa Ruotsin kirkon tavalla.
Gustavssonilta on ilmestynyt suomeksi kirja: “Mihin uskomme perustuu?” (Uusi tie).
Gustavssonin päätöksestä voi lukea tarkemmat selvitykset ruotsiksi Dagen-lehdestä sekä täältä.
Aihe: kirkko | Avainsanat: evankelioiminen, evankeliointi, julistus, puhe, puhuminen, saarna, saarnaaminen
- julistuksen tulee tähdätä pelastukseen
- saarnaa sanaa (älä keskity omiin kokemuksiin)
- lue paljon Raamattua sekä rukoile ahkerasti
- jos haluat sytyttää muita, ole itse palava
- älä vain puhu, vaan myös todista (mitä tämä minulle merkitsee)
- saarnan tulee tähdätä katumukseen ja kääntymykseen
- muista että usko syntyy lopulta kolmiyhteisen Jumalan vaikutuksesta
Tämän tapaisia ajatuksia esitti Miikka Ruokanen Suomen teologisen instituutin avajaisissa syksyllä 2009.
Aihe: kirkko, luterilainen, teologia | Avainsanat: ekumenia, oppi, pastoraalikurssi, rukousmeditaatio
Kävin pikaisesti Suomessa suorittamassa Lapuan hiippakunnan pastoraalikoulutuksessa Kuortaneella. Opintojakson aiheena oli kirkon oppi. Opettajina olivat piispa Simo Peura ja kirkkoherra Tapio Luoma.
Puhuimme luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen syntyhistoriasta ja sen teologian pääpiirteistä sekä perehdyimme muutamiin ajankohtaisiin ekumeenisiin asiakirjoihin. Ennen opintokokonaisuutta kirjoitin esseen aiheesta “Kansankirkollisuus vai tunnustuksellisuus”.
Meille opetettiin mm.
- että Tertullianus teoksessaan “Harhaoppeja vastaan” nimeää kolme kirkon yhteyttä uhkaavaa tekijää: a) erimielisyys, b) skisma ja c) heresia. Erimielisyys uhkaa kirkon yhteyttä erityisesti henkilökohtaisella tasolla. Skismassa pieni ryhmä irrottautuu laajemmasta kirkosta/uskonryhmästä. Heresiassa on astuttu kristillisen uskon ulkopuolelle. Todettiin, että heresiat ovat tarpeellisia kirkolle sillä niiden valossa voidaan tarkastelle, mikä on oikea kristillinen opetus.
- Raamatun ja tunnustustuksen tulkintaan vaikuttaa aina ennakkolähtökohtamme. Myös niiden väite, jotka sanovat: “En tarvitse Raamatun lukemisessa mitään tulkintaa ja oppia”, on myös tietyn kulttuurin ja opetuksen tulos.
- keskusteluryhmässä totesimme, että vanha kirkon opetus “Extra ecclesiam nulla salus” (kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta; voidaan tulkita myös mielestäni paremmin: ilman kirkkoa ei ole pelastusta) tulisi ottaa jälleen rohkeasti käyttöön. Se muistuttaisi, että kirkossa julistetaan evankeliumia ennen kaikkea pelastuksemme vuoksi sekä antaisi arvoa kirkon jäsenyydelle. Kirkko on tässä käsitettävä laajemmin kuin vain yksi kirkkokunta. Mielestäni todellisen kirkon muodostavat kaikki uskovaiset: ilman Jeesukseen uskomista ei ole pelastusta.
- kirkon tunnustusta tarvitaan kun kirkkoa uhkaa harhaopit kirkon ulkopuolelta tai sisältä. Tunnustuksella on myös ekumeeninen tehtävä: se voi luoda yhteyttä. Lisäksi se luo kirkon identiteettiä (mitä me olemme?). Lisäksi sillä on opettava tehtävä.
- tunnustuskirjoja voidaan käyttää myös oman spirituaaliteetin tukijana (erityisesti suositeltiin papeille). Erityisesti katekismukset on tarkoittuu henkilökohtaisen uskonelämän syventämiseksi. Tekstejä kannattaa luke meditoiden, jotta niistä tulisi osa meitä itseämme.
- rukousmeditaatiota voidaan harjoittaa esim. 10-käskyn valossa (tai minkä tahansa raamatuntekstin valossa) kysymällä itseltä kysymyksiä: 1) pohdi, mitä Jumala tässä minulta vaatii ja odottaa, 2) mistä minun pitäisi kiittää Jumalaa, 3) tunnusta, missä et ole kyennyt täyttämään Jumalan vaatimusta ja 4) pyydä että ymmärtäisit paremmin mietiskeltävän asian ja osaisit toimia sen mukaan.
Tässä vain muutamia pintapuolisia ajatuksia kurssista.
Aihe: kirkko, luterilainen, teologia | Avainsanat: kirkko, oppi, pappi, pappislupaus, pieper, piispa, tunnustus, tunnustuskirjat
Mikä on luterilaisen kirkon virallinen kanta eettisiin ja opillisiin asioihin? Löytyykö se Raamatusta, luterilaisista Tunnustuskirjoista vai piispan (tai papin) kannanotosta? Entä jos näiden välillä on ristiriitoja?
Tällainen ajatus tuli mieleeni kun luin Jari Kuisminin blogikirjoitusta Kotimaa24 palstalla. Kuismin viittaa Petri Hiltusen luennossa olleeseen Franz Pieperin ajatukseen kirkon uskon käsityksestä:
“. . . Ensinnäkin Petri Hiltusen viittaus Pieperin ajatukseen vapaasti mukailtuna, että kirkon uskonkäsitys ei ole se, mikä on kirjaimin virallisissa papereissa, vaan se, mitä käytännössä sanotaan kirkon saarnoissa ja uskotaan elämässä.”
Ongelmana on kaiketi se, että vaikka kirkkolaki, kirkkojärjestys toteavat, että kirkon oppi on ilmaistu Raamatussa ja Tunnustuskirjoissa, niin käytännössä näillä ei ole aina painoarvoa. Oppiin ja etiikkaan liittyvissä asioissa vallitsee kirkossamme laajalti asenne, että jokainen saa päättää itse, mitä opettaa. Sama henkilö saattaisi teoriassa todeta: virkani puolesta uskon, että Jeesus on Jumalan poika, mutta kansalaisena en usko sitä!
Luterilaisessa kirkossa meillä on kuitenkin virallinen oppi, johon pappi pappislupauksessa sitoutuu. Pappi sitoutuu Raamatun sanaan ja kirkon tunnustukseen (Tunnustuskirjat). Suurin osa kirkon jäsenistä ei tosin tiedä esimerkiksi Tunnustuskirjojen opetuksesta yhtään mitään.
Suurelle osalle kirkon jäseniä – ja myös niille jotka eivät ole jäseniä – kirkon viralliseksi opiksi muuttuu se, mitä sanotaan saarnoissa, lehtikirjoituksissa sekä radio- ja televisiohaastatteluissa. Julkisuudessa esiintyvistä piispoista ja papeista tulee tavallisen kansan ”tunnustuskirjat”, jotka kertovat, mitä on luterilainen kristillisyys. Tämä ei ole ongelma niin kauan kun papit ja piispat pitäytyvät Raamattuun ja kirkkomme tunnustukseen.
Pieperin huomio on terävä. Jos papeilla ja piispoilla on pöytälaatikossaan kirkon virallinen käsitys, mutta saarnapöntössä, mikrofonin tai kameran ääressä oma käsitys, jotain on pahasti pielessä. Onneksi meillä on pappeja ja piispoja, joilla tätä ongelmaa ei ole.
Kirkon johtajat tarvitsevat kristittyjen esirukousta, jotta he pysyivät kirkon opetuksessa. Tulevaisuudessa se tulee olemaan koko ajan vaikeampaa. Jokainen joutuu tekemään oman valintansa: mihin suuntaan minä vien laumaani.
“Millaista uudistusta kirkkomme tarvitsee?” kyselee Helsingin yliopiston dogmatiikan professori Miikka Ruokanen esitelmässään.
Varmimmaksi kirkon hengellisen uudistuksen strategiaksi Ruokanen näkee paluun uusitestamentalliseen teologiaan ja spiritualiteettiin. Ruokanen selittää:
Siihen kuuluu katumuksen ja kääntymyksen kehotus, jota seuraa syntien anteeksiantamus ja tulo sisälle Jumalan valtakuntaan: “Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma!”
Uusitestamentilliseen spiritualiteettiin kuuluu myös vahva opetus siitä, että kristitty elää Pyhän Hengen täyttämää ja johtamaa elämää. Näin Hengen hedelmä, varsinkin rakkaus, voi vahvistua kristityn elämässä. “Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.” “Antakaa Hengen täyttää itsenne.” “Antakaa Hengen ohjata elämäänne, niin ette toteuta itsekkään luontonne haluja.”
Ruokanen muistuttaa että kaikki ihmiset kirkon johtajista seurakuntalaisiin saakka tarvitsevat katumusta ja kääntymystä. Kirkon uudistuksen lähtökohta onkin siinä, kun Jumala lahjoittaa meille syntien anteeksiantamisen ja täyttää meidät Pyhällä Hengellään. Tämä johtaa meidät kuuliaisiksi Jumalan sanalle.
Ruokanen kertoo erään halluntaipastorin näkemyksen kirkon uudistuksesta:
Ruotsalainen, kirkkoisiä tukiva helluntailaispappi Peter Halldorf sanoi lehtihaastattelussa: “Euroopan kristillisyyden voi pelastaa vain luostarilaitoksen elpyminen.” Sitten hän selitti tätä provosoivalta kuulostavaa väitettään: Tarvitsemme eläviä malleja siitä, millaista on pyhä, Jumalalle antautunut ja kuuliainen elämä. Tarvitsemme kristillisen vaelluksen karismaattisia esikuvia.
Ruokanen toteaa:
Kirkko ei ensisijaisesti uudistu strategioin tai toimenpitein, vaan tarvitsemme aivan uudenlaista kuuliaisuutta Kristusta kohtaan, niin yksilöinä, seurakuntana kuin kirkkona. Vain näin kirkko voi todellisesti uudistua.
Kiitos Miikka Ruokaselle taas hyvästä esitelmästä! Ruokasen erinomainen luento evankelioimisesta on luettavissa hänen nettisivuillaan.
Järjestin lauantaina maallikkopuhujakoulutuksen yhdessä Kansan Raamattuseuran Hannu Päivänsalon kanssa. Minä olin hoitanut käytännön järjestelyt ja Hannu opetti. Minä tulkkasin viroksi. Opetus oli päivänsalomaisen erinomaista.
Virossa pappeja on vähän. Monien maaseudun kirkkojen ovet ovat sunnuntaisin kiinni, koska pappeja ei riitä joka seurakuntaan. Kirkon johdon kanssa on herätelty mahdollisuutta, että seurakunnan keskeltä voisi löytyä maallikkopuhujia, jotka järjestäisivät sunnuntaisin kirkonmenojen aikaan hartaushetken kirkossa. Lisäksi maallikkosaarnaajat voisivat elävöitää seurakunnan julistus- ja opetustoimintaa.
Esimerkiksi Latvian kirkolla on vähän yli sata pappia virassa. Heidän lisäksi kirkolla on vahva, melkein sadan evankelistan joukko. Seurakuntia kirkolla on 293. Töitä riittää papeille ja maallikoille.
Virossahan maallikkopuhujien perinne oli erittäin vahva vielä 70 vuotta sitten veljesseurakunnan omissa rukoushuoneissa. Valitettavasti neuvostoliiton ateistinen kirkonvastainen hallinto katkaisi tämänkin perinteen. Nyt se pitäisi saada taas elämään.
Aihe: kirkko, lähetystyö, teologia | Avainsanat: lähetystyö, kirkko, ekumenia, herätysliike
Työviikon jälkeen päätin käydä katsomassa, mitä Suomen kristilliselle rintamalle kuuluu. Luin netissä muutaman lähetyslehden pääkirjoitukset.
Herätysliikkeet ja kirkko – Uusi Tie
Leif Nummela kertoo Pohjoismaiden luterilaisten kirkkojen ja herätysliikkeiden muuttuvista suhteista. Järjestöt kokevat, että kirkko erkanee päätöksillään herätysliikeväestä yhä enemmän. Jotkut järjestöt luovat kirkkokuntarekisteriä niitä jäseniään varten, joka eivät halua kuulua kirkkoon. Myös osa lähetys- ja herätysliikejärjestöjen johtajat ovat eronneet luterilaisesta kirkosta. Järjestöissä etsitään siis mahdollisuuksia siihen, että kirkosta eronneet voisivat olla vielä osa järjestöä.
Ruotsin suurin sisä- ja ulkolähetysjärjestö Evangeliska Fosterlandsstiftelsen erosi Ruotsin kirkon yhteisestä kansainvälisestä työstä. Se alkaa lähettämään taas omia lähetystyöntekijöitä. Syinä ovat muun muassa Ruotsin kirkon irtaantuminen kristillisestä avioliitto-opetuksesta. Tanskassa kirkon sisälähetysjärjestö pyrkii perustamaan uusia itsenäisiä seurakuntia tarpeen mukaan.
Kirkon lähetysstrategia – Sanansaattaja
Hannu Kippo toteaa, että ”Kirkon lähetysstrategia voi onnistua tai epäonnistua.” Lähetystä ei synnytä hallinto vaan evankeliumi; organisaatiota tulee rakentaa siten, että lähetystehtävä voisi toteutua tehokkaimmalla tavalla.
Kirkon lähetysstrategia on onnistunut, jos enemmän seurakuntalaisia sitoutuu toimimaan sen hyväksi, että yhä useampi ihminen oppii tuntemaan Kristuksen. Se epäonnistuu, jos ”lähetyksen ystävät kokevat tulevansa ylikävellyiksi hallinnon ja työntekijöiden määrätessä, minkä järjestön kautta tehtävä työ on virallista.”
Myös Kippo huomio ruotsalaisen Evangeliska Fosterlandsstiftelsenin päätöksen aloittaa lähetystyö uudelleen. Perusteluna järjestöllä oli se, että Ruotsin kirkon lähetystyö on muuttunut kehitysavun antamiseksi. Koska kirkolla ei käytännössä enää ollut lähetystyötä, järjestö päätti aloittaa sen uudelleen.
Ekumenia ja lähetystyö – Lähde
Juha Auvinen on lukenut kirkon ekumeenista strategiaa Meidän kirkko – yhteyttä etsivä yhteisö. Kristittyjen yhteys antaa maailmalle todistusta Jumalasta. Tarkoituksena on, että maailma uskoisi Jeesukseen. Strategian mukaan tehtävämme on tehdä työtä ja rukoilla, että kristityt ja kirkot voisivat olla yksimielisiä uskossa, viettää yhdessä ehtoollista, palvella yhdessä ja todistaa Kristuksesta yhdessä.
Auvinen kirjoittaa: ”Yhteyden hedelmää on muun muassa se, että kristityt eri puolilla maailmaa voivat välittää samaa evankeliumia Jeesuksesta. Kaikkialla, missä sitä julistetaan, se myös synnyttää uskoa.”
Lähetysmiehen muistolle – Kylväjä
Pekka Mäkipää kirjoittaa yhdestä aikamme merkittävimmästä lähetysmiehestä, missiologi Ralph Winteristä, joka kuoli tänä vuonna. Hän pystyi muuttamaan lähetystyön suuntaa, joka oli jumiutumassa vain kirkkojen väliseksi yhteistyöksi. Winter toi keskusteluun termin ”tavoittamattomat kansanryhmät”.
Kirkon lähetystyön tulee keskittyä näihin tavoittamattomiin kansanryhmiin. Työ on vaikeaa ja hidasta mutta järkevää.
Lopuksi:
Täytyy sanoa, että Suomen luterilaisessa kirkossa on erinomaista väkeä viemässä kirkon lähetystyötä eteenpäin. Varotaan oikeita asioita (mm. lähetysvarojen ja lähetystyön suuntaamista vain katastrofiavuksi tai kehitysyhteistyöksi) ja samalla huomioidaan, että vaikka olemassaolevien kirkkojen (usein lähetystyön kautta syntyneiden) rinnalla kulkeminen on tärkeää, työtä tulee suunnata uusille alueille, joissa kristittyjä ja kirkkoja ei ole – tai ne ovat huomattava vähemmistö.
Ennen valitettiin, että kansa ei käy kirkossa ja on etääntynyt kristillisestä uskosta. Uusia menetelmiä kehiteltiin ihmisten saavuttamiseksi – toiset toivat ihmisiä seurakunnan yhteyteen paremmin kuin toiset.
Tämä ei ole enää ongelma! Ratkaisu on löydetty! Eri puolilla suositaan ajatusta, että oikea ja paras kristitty on se, joka elää kaikessa rauhassa tavallisen suomalaisen elämää. Opetetaan, että ne, jotka eivät käy jumalanpalveluksissa ovat aivan yhtä hyviä kristittyjä kuin ne, joille seurakunta on kuin toinen koti. Ehkä ne, jotka eivät osallistu kirkon toimintaan ovat jopa parempia uskovia; eivätpähän ole omahyväisiä fariseuksia, jotka luulevat olevansa oikealla tiellä.
Hyvä puoli asiassa, että kohta seurakunta voi säästää sähkö- ja kynttiläkuluissa, kun ei tarvitse sunnuntaisin raahautua avaamaan kirkon ovia.
Eikä tarvitse enää nähdä vaivaa sen pohtimiseen, miten saada ihmisiä seurakunnan toimintaan mukaan!
Kyllä nykyaikana löytyvät parhaat – ja ennen kaikkea ihan uudenlaiset -ratkaisut kaikkiin kirkon polttaviin ongelmiin.
Aihe: kirkko
Olarin seurakunnassa on kirkkoherran vaalit. On mielenkiintoista lukea ehdokkaiden näkemyksiä kirkon toiminnasta ja sen kehittämisestä.
Yksi kirkkoherrakandidaatti toteaa itsestään:
“Olisin hyvä kirkkoherra siksi, että haluan oikeasti kuunnella kaikkien seurakuntalaisten toiveita…”
“Näen erilaisuuden rikkautena…
Samalla oli hän valmis painamaan kohdallani “Delete” -näppäintä toteamalla:
“Erityisesti haluaisin poistaa kirkosta kaiken sen vanhoillisuuden, suvaitsemattomuuden ja fundamentalistisen raamatuntulkinnan, joka johtaa naispappien ja sukupuolivähemmistöjen syrjintään.”
Se siitä erilaisuuden rikkaudesta ja kaikkien seurakuntalaisten toiveiden kuuntelemisesta.
Tunnustaudun aika vanhoilliseksi, suvaitsemattomaksi (monissa asioissa, joissain liiankin suvaitsevainen) ja fundamentalistisen raamatuntulkinnan omaavaksi (uskon, että kaikkea kirkon oppia ja elämää on arvioitava Raamatun valossa). Naispappeja tässä kirkossa tuskin pystyy kukaan käytännön työtehtävissä syrjimään (ellei sitten naispappeuden vastustusta ajatusten ja sanojen tasolla pidetä syrjintänä). Sukupuolivähemmistöjä kai sitten syrjitään, kun heitä ei hyväksytä kirkon virkoihin eikä suoda heille kirkollista vihkimistä.
Kirkkoherraehdokas haluaa heittää kirkosta ulos satojatuhansia kirkkomme jäseniä, jotka eivät hyväksy naispappeutta ja homoparien vihkimistä. Se on kaiketi lopulta ainoa tie “vanhoillisuuden, suvaitsemattomuuden ja fundamentalistisen raamatuntulkinnan” poistamiseen, koska heidän uudelleenkouluttaminen liberaaleiksi on aikamoinen työ.
“Suvaitsevaisilta” olisi muuten kiva, joskus lukea vaikka tämänkaltainen teksti:
“Erityisesti haluaisin poistaa kirkosta kaiken sen suvaitsemattomuuden, joka johtaa niiden miespappien syrjintään, jotka eivät pysty tekemään yhteistyötä naispappien kanssa. Heillekin tulee tarjota mahdollisuus saada vihkimys kirkon virkaan sekä virkoja ja toimintamahdollisuuksia kirkossa.”
Toivotan siunausta Olarin seurakunnalle, seurakuntalaisille ja kirkkoherrakandidaateille. Hyvän Jumalamme tahto tapahtukoon vaaleissanne!
