Aihe: kirkko
Voisiko kallistusherätys iskeä kirkkoihin? Kysyin toissapäivänä Tallinnassa eräältä äskettäin eläkkeelle siirtyneeltä naiselta, miten hän löysi tiensä luterilaiseen seurakuntaan ja Jumalan yhteyteen. Hän mainitsi kolme asiaa:
- Ihmiset olivat seurakunnassa niin iloisia [Ajattelin, että tämäpä kummallista, sillä usein kristityistä väitetään aivan päinvastaista. Usein nämä väittäjät eivät kyllä ole kristittyä nähneetkään...]
- Vanhat ihmiset seurakunnassa tuntuivat nuoremmilta kuin muualla!
- Seurakunnassa halattiin paljon (halaus on viroksi kallistus). Toisikohan tällainen halaus- eli kallistustoiminta kasvua suomalaiseen seurakuntatoimintaan. Kyseinen rouvashenkilö sanoi, että hän alkoi halailemaan myös miestänsä enemmän kuin ennen!
Antaa kallistusherätyksen vallata kotimme ja seurakuntamme!
Aihe: lähetystyö
Jos sinulla ei ole aikaa ihmisille, sinä teet vääriä asioita.
Kui sul pole aega inimeste jaoks, on sul liiga palju teha!
Virolainen kristillinen internetsivusto “Meie kirik” kertoo, että Moskovan patriarkka Kirill otti kiirastorstain liturgiassa käyttöön jalkojen pesemisen tavan, joka tunnetaan kyllä idän ja lännen kirkoissa, mutta Venäjällä se on jäänyt unohduksiin.
Juliaanisen kalenterin mukaan kiirastorstaita vietettiin tänä vuonna 16. huhtikuuta. Evankeliumin lukemisen (Johannes 13) patriarkka Kirill pesi kahdentoista moskovalaisen ortodoksipapin jalat. Artikkelissa on myös kuva tapahtuneesta.
Aihe: kirkko, lähetystyö | Avainsanat: armolahjat, evankelioiminen, kutsumus, lähetystyö
Olin viime viikon keskiviikosta lauantaihin Viron Saarenmaalla evankelimia julistamassa. Saarenmaan rovastikunta oli järjestänyt (pyynnöstämme) julistusviikon, jossa olin ystäväni Ingmar Kurgin kanssa vieraana.
Keskiviikkona oli tilaisuus Salmen Kulttuuritalolla. Parikymmentä kyläläistä oli paikalla. Puhuimme ja lauloimme puolitoista tuntia. Tämän jälkeen keskusteluihin ja kysymyksiin vastaamisiin kului vielä toinen puolitoista tuntia. Varsinkin islamin ja kristinuskon suhteisiin liittyvät asiat kiinnostivat tälläkin paikkakunnalla.
Torstaina järjestimme Karalan kylässä kotiseurat. Kylä kuuluu Kihelkonnan aluseeseen, jossa aikoinaan oli vahvaa herrnhutilaista herätystä. Paikkakunnalla oli aikoinaan 7 rukoushuonetta; nyt ei ainoatakaan. Tosin ensimmäinen on taas valmistumassa. Kotiseuratalomme pihaan valmistuu juuri näinä aikoina uusi rukoushuone!
Torstai-iltana pidin Kuressaaren seurakuntatalossa lähetystilaisuuden. Edellisen illan kokemus osoitti, että ihmiset haluavat tietää islamin ja kristinuskon suhteista. Käsittelin teemaa, miten kristinuskon ainutlaatuisuus tulee esiin kysymyksissä Jumalan ilmoituksessa, Jeesuksen persoonassa ja pelastuskäsityksessä.
Jatkoimme iltaa ekumeenisesti yhdessä eri seurakuntien pastoreiden kanssa. Ingmar puhui (baptistina) siitä, miten eri kirkot voisivat tunnustaa toistensa kasteen pätevyyden. Esitin ajatuksen, että Saarenmaan seurakunnat voisivat tehdä kristittyjen yhteisen evankelioimistapahtuman: viedä evankeliumi kaikkiin Saarenmaan koteihin. Saarenmaa voisi olla tässä Viron ensimmäinen maakunta kolmesta syystä: asukkaita on alle neljäkymmentä tuhatta (ei siis mahdoton urakka), saari on selvästi maantieteellisesti rajattu (saarella on hyvä yhteishenki: me saarenmaalaiset) ja ekumeeninen työ on mennyt eteenpäin (Viron seurakunnat ovat niin pieniä, että yksikään kirkko ei pysty täyttämään lähetystehtävää yksin).
Perjantaina tein lähetyskeskuksen toimistohommia tietokoneella. Illaksi oli kutsuttu paikallisia nuoria nuorteniltaan. Kihelkonnan Rene-pappi odotti vähän yli kymmentä nuorta. Paikalle saapui 40. Lääninrovasti sanoi seuraavana päivänä, että hänen pitää mennä järjestämään tarkastus seurakuntaan; ovatko nämä herätyksen merkkejä. Joka tapauksessa tuntuu, että vaikka tällä seudulla kristittyjä on vähän niin sekularisaatiosta ei voida puhua.
Lauantaina järjestimme rovastikunnan lähetyskonferenssin. Lääninrovasti Veiko Vihuri puhui seurakunnan merkityksestä. Ingmar Kurg evankelioimisen ekumeenisista mahdollisuuksista ja minä oman paikan löytämisestä seurakunnassa. Totesin muun muassa, että jos Jumala antaa tehtävän, hän antaa myös varustuksen. Meillä on erilaisia “luonnonlahjoja” ja uskovilla lisäksi armolahjoja. Kaikkien lahjojen alkuperä on Jumalassa, ja niitä tulee käyttää hänen kunniakseen ja seurakunnan rakennukseksi. Lisäksi meillä on erilaisia kutsumuksia. Usein löydämme kutsumuksemme sitä kautta, että näemme tarpeita seurakunnassa tai yhteiskunnassa. Näemme asian, jossa JONKUN olisi tehtävä jotain. Huomamme, että JONKUN pitäisi kiinnittää huomiota kyseiseen asiaan. Usein tämä JOKU olet sinä itse. Jumala puhuu usein tällä tavoin.
Tapahtuneesta raportoi myös internetsivusto Meie kirik. Voit lukea tästä vironkielisen jutun.
Helsingin piispa Eero Huovisen kannanotto Laura Mäntylän ilmoittamaan homoseksuaalisessa suhteessa elämiseen on ilmestynyt. Huovinen toteaa mm.
- Mäntylällä on laillinen oikeus hoitaa papinvirkaa.
- Sukupuoliseen suuntautuneisuuteen liittyvä syrjintä on Suomessa kielletty.
- Kirkossa on aina ollut homoseksuaalisesti suuntautuneita pappeja.
- Kirkossa on homoseksuaalisuudesta erilaisia mielipiteitä.
- Kristittyjen tulee kunnioittaa toisia. Heillä on yhdistäviä asioita on enemmän kuin erottavia.
- Papin tehtävä on johtaa ihmisiä Jumalan luo. Hänen tulee puhua Jumalasta ja Jeesuksesta.
- Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus antavat toivon jokaiselle ihmiselle.
Hyviä pointteja, mutta silti tuntuu, että piispa puhuu asian vierestä. Vaikka Mäntylällä onkin laillinen oikeus hoitaa papinvirkaa, kirkolla luulisi omien lakiensa ja periaateidensa mukaan olevan oikeus päättää, että homopapit eivät saa toimia kirkon virassa, koska homoseksuaalisuden harjoittaminen on vastoin kirkon omaa opetusta. Jos ev.lut. kirkko niin päättää, se tuskin tulee olemaan syrjintää.
Leif Nummela kysyi joskus Uuden Tie -lehden pääkirjoituksessa: “Onko kirkko unohtanut kilvoittelevat homoseksuaalit?” Olisin toivonut, että piispa olisi ympäripyöreässä kommentissaan ottanut selvemmin kantaa kirkon perinteisen käsityksen puolesta.
Pääasia on kai se, että tiedostusvälineet saivat haluamansa: kirkko hyväksyy homoseksuaaliset papit. Näinhän Huovisen kannanottoa on pääasiassa tulkittu.
Johan Candelin: kirkon aktiivisille jäsenille uudet hengelliset johtajat piispojen tilalle
Uusi Tie -lehdessä lehdessä Sanna Myllärinen on haastatellut rovasti Johan Candelinia artikkelissa, jonka otsikossa todetaan “radikaali varasuunnitelma tulevaisuudelle: Piispalta pois hengellinen johtajuus?”
Se liittyy tulevaan Porvoon piispanvaaliin, mutta on ajankohtainen koko kirkossamme. Candelin toteaa:
“Jos piispaksi valitaan Raamattuun sitoutumaton liberaali, uskon monien pappien, kirkon työntekijöiden ja maallikoiden ottavan käyttöön varasuunnitelman.”
“Se tarkoittaisi sitä, että kaikki jatkaisivat kirkossa kuten ennenkin, mutta he valitsisivat keskuudestaan jonkun muun kuin piispan hengelliseksi johtajakseen ja neuvonantajakseen.”
“Se ei tarkoita, että virassa oleva piispa olisi vihamies tai vihollinen. Totta kai hänen kanssaan rukoillaan ja toimitaan ystävällisesti yhteistyössä. Kehitys vain olisi johtanut siihen, että hengellinen johtaja on eri henkilö kuin piispa.”
Candelinin mukaan kysymys on ajankohtainen nyt homoseksuaalisuudesta keskusteltaessa. Candelin sanoo:
“Moni kirkon työntekijä joutuu kuitenkin hyvin hankalaan tilanteeseen, jos hänet velvoitetaan toimittamaan alttaripalvelusta julkisesti homosuhteessa elävän työtoverin kanssa. Kotien siunaamisessa on sama asia: ei siinäkään mattoja ja sohvia siunata, vaan parisuhdetta. “
Candelinin mukaan:
“…piispojen tulisi selkeästi kieltää pappeja siunaamasta homoliittoja ja rekisteröidyssä parisuhteessa elävien koteja. Tällainen väliintulo estäisi kirkon jakaantumisen.”
Kristityn kolme vaihtoehtoa
Candelin näkee luterilaisella kristityllä kolme vaihtoehtoa, joista viimeisin ei hänen milelestään ole ajankohtainen:
“Sillä, joka edelleen haluaa seurata Jumalan sanaa, on kolme vaihtoehtoa: joko annetaan vain mennä ja valitellaan kuinka surkeaa kirkolla on tai jatketaan kirkossa, mutta kokoonnutaan ja valitaan oma hengellinen johtaja, tai viimeiseksi erotaan ja perustetaan uusi kirkko.”
Candelin varoittaa piispoja olevaan varovaisia kannanotoissaan, jotta ei syntyisi uutta kristillistä kirkkoa. Nyt on aika rukoukseen kansamme ja kirkkomme puolesta. Kiitos Jumalalle, että meillä on piispoja (olen kuullut ainakin yhdestä), joka haluaa homoseksuaalisuuskysymyksessä kuunnella Raamatun opetukselle perustuvaa kirkon perinteisestä käsitystä.
Kysymys on enemmän kuin homoseksuaalisuudesta ja sen harjoittamisesta. Kysymys on Jumalan sanan arvovallasta kirkossa: suostummeko me sen alle, kipuilemmeko ja taistelemme sen kanssa vai toteammeko, että se ei koske enää meitä.
Uusi Tie -lehden voi tilata täältä.
Uutinen virolaisella “Meie kirik” -kotisivulla 6.4.2009:
Venäjän ortodoksinen kirkko antoi jälleen kerran korkeimmalta taholta tukea paavi Benedictus XVI:lle perinteisen kristillisen opetuksen puolustamisen vuoksi sekä kiitti paavin rohkeutta luopua poliittisesti korrektista kielenkäytöstä.
“Eroavaisuus nykyisen paavin hänen edeltäjänsä välillä on siinä, että nykyinen paavi ei yritä olla kannanotoissaan poliittisesti korrekti. Juuri siitä syystä hänen mielipiteillään on lännen yhteiskunnassa shokeeraava vaikutus – ihmiset eivät ole tottuneet siihen, että kirkon johtaja ilmaisee kirkon perinteisiä mielipiteitä”, sanoi äskettäin Venäjän kirkon ulkomaansuhteiden osaston johtajaksi nimitetty piispa Illarion, jonka arvonimi on nyt Volokolamskin piispa.
“Meidän mielestämme tämä on positiivinen muutos katolisessa kirkossa, sillä kirkon johtaja, erityisesti kaikkein suurimman kirkon johtaja, ei pitäisi omaksua poliittisesti korrektia kielenkäyttöä; hänen tulisi sanoa ihmisille sitä, mitä hänen kirkkonsa opettaa.”
Piispa Illarionin televisiossa antama kommentaari juontui kansainvälisestä kritiikistä, jonka paavin lausunnot kondomien jakamisesta sai aikaan.
Viime viikolla Belgian parlamentti päätti, että tulee “tuomita paavin afrikanmatkan aikana esittämä mahdoton mielipide ja ilmaista virallinen protesti pyhälle istuimelle [eli paaville].”
Samaa teemaa sivuaa myös Suomen Katolisen kirkon tiedotuskeskuksen johtaja Marko Tervaportti blogikirjoituksessaan Kotimaa -lehdessä. Tervaportti toteaa:
“Paavi Benedictus XVI on parin viime kuukauden ajan ollut länsimaisen median armottoman hyökkäyksen kohteena. Paavin sanoja ja tekoja on irrotettu asiayhteydestä, tulkittu väärin ja käytetty mielikuvituksellisten ja — ikävä sanoa — myös loukkaavien syytösten esittämiseen. Toki meillä kaikilla on oikeus olla katolisen kirkon kanssa eri mieltä asioista. Mutta oikeudenmukaisuuden, kohtuullisuuden ja kohteliaisuuden nimissä voisi sentään toivoa, että julkisessa keskustelussa voitaisiin pysyä asiallisina ja totuudenmukaisina.”
Kirjoituksessaan Tervaportti ottaa kantaa myös paavin kondomi-lausuntoon sekä sen synnyttämiin syytöksiin. Kannattaa lukea.
Pääkirjoitukseni Eesti kirik –lehdessä 1.4.2009 (alunperin viroksi):
Nokian laajan työn, miljardeja euroja maksavan toiminnan tavoitteena on, että myös sinä pitäisit kädessäsi heidän puhelintaan. Yhtiön enemmän kuin 100 000 työntekijää eivät toteuta omia vaan yhtiön tavoitteita, mistä puolestaan osittain riippuu työntekijöidenkin hyvinvointi.
Kirkon ja liikeyhtiöiden samankaltaisuuksien ja eroavaisuuksien pohdinta ei ole tämän kirjoituksen teema. Silti molemmilla on toiminnassaan tarkoitus. Mikä on luterilaisen kirkon toiminnan tarkoitus? Mihin kirkon työntekijät ja jäsenet on kutsuttu?
Viron ev.lut. kirkon kirkkolaki ilmaisee päämäärän tällä tavoin: „Viron ev.lut. kirkon päämäärä on johdattaa ihmisiä pelastukseen ja totuuden tuntemiseen.“ Mitä pelastuminen ja totuuden tunteminen tarkoittavat? Keitä sinne tulee johdattaa? Miten sitä tulee tehdä? Kenen tulisi tehdä? Nämä kysymykset ovat kirkon arkipäivän elämässä ja työssä tärkeitä.
Me – jokainen meistä – tarvitsemme pelastusta, sillä ilman kastetta ja uskoa Jeesukseen olemme kadotettuja, matkalla kadotukseen. Jos tämä Jumalan ilmoittama totuus puuttuu julistuksessamme, me julistajat emme tiedä itse eivätkä kuulijammekaan, miksi teemme työtämme. Kaikkein kauhistuttavinta on, että monet virolaiset eivät tiedä, että ilman uskoa Jeesukseen he ovat kadotettuja. Meidän tehtävämme on julistaa heille sanomaa ainoasta pelastajasta, Jeesuksesta Kristuksesta, hänen ristinkuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. Jos tämä sanoma kirkoissamme ei kuulu, olisi parempi, että kirkkomme sulettaisiin.
Vuonna 2008 Euroopan ja USA:n luterilaiset kirkot menettivät 338 000 jäsentä. Vuonna 2007 jäsenmäärät vähenivät 391 000 ihmisellä. Samalla luterilaiset kirkot Afrikassa ja Aasiassa saivat vuonna 2008 jäseniä lisää 447 000 ja vuonna 2007 kaksi miljoonaa jäsentä lisää. Eräs Yhdysvaltojen luterilaisen kirkon (ELCA) teologi sanoi: „Jos myös tulevaisuudessa kirkosta eroaa ihmisiä samalla tavalla kuin kahden sukupolven aikana, meidän kirkkoamme ei enää kauaa ole.” Toinen saman kirkon teologi totesi: „Jos haluamme jäädä eloon, meidän kirkostamme pitää tulla evankelioiva luterilainen kirkko“. Tässä ilmeni kirkon perustehtävä sekä näytettiin, millaiset kirkot kasvavat.
Helsingin Yliopiston dogmatiikan professori Miikka Ruokanen on maininnut kasvavan kirkon tuntomerkkejä: heillä on konservatiivinen teologia, he käyttävät paljon Raamattua, heidän julistuksensa keskuksessa on sanoma Jeesuksen ristinkuolemasta ja ylösnousemuksesta, he painottavat ihmisen kääntymistä ja henkilökohtaisen uskon merkitystä ja opettavat, että kristityn tulee kasvaa uskossa ja pyhyydessä. Karismaattisuus on luontainen osa heidän toimintaansa ja he korostavat kaikkien seurakuntalaisten palvelutyön merkitystä.
Professori Ruokanen näkee länsimaiden luterilaisten kirkkojen ongelmien taustalla seuraavia asioita: enää ei julisteta Jeesuksen ristiä ja syntien anteeksiantoa Jeesuksen veren kautta, julistus on muuttunut psykologiseksi ihmisten auttamisen opetukseksi. Ristinuskon sanomaa ei pidetä kaikkia ihmisiä ja koko universumia koskevaksi totuudeksi ja ihmisiä ei kutsuta enää selvästi parannukseen ja uskoon, astumaan sisään Jumalan valtakuntaan. Tai enää ei eletä itse siitä evankeliumista, mitä julistetaan toisille.
Uskonpuhdistaja Martti Lutherin suuri kysymys oli: Miten löydän armollisen Jumalan? Hän löysi vastauksen ymmärtäessään, että Jumala lahjoittaa meille vanhurskauden ja pelastuksen uskon kautta Jeesukseen Kristukseen. Luther löysi uskon ja pelastusvarmuuden. „Tunsin itseni ikään kuin uudestisyntyneeksi ja astuin avoimista paratiisin porteista sisään.“ Lutherin opetuksen keskuksena on pelastusvarmuus, joka tulee uskon kautta Jeesukseen. Me emme tarjoa etsijöille epäröiviä vastuksia, vaan me näytämme heille Jeesuksen ristiä ja sanomme: „Kaikki on valmista sinua varten. Ojenna vain kätesi, että Jumala saisi täyttää sinut siunauksillaan.“
Kirkkomme päämäärä on johdattaa ihmisiä paratiisin porteista sisään. Jumalan valtakunnassa se tapahtuu VAIN evankeliumin julistamisen kautta. Myös sakramentit ovat evankeliumin julistamista. Ihmisiä tulee auttaa samanlaiseen varmaan uskoon, minkä Martti Luther löysi. Samalla tulee huolehtia siitä, että seurakunnat olisivat paikaksi, jossa kristityt voivat kasvaa Jumalan tuntemisessa sekä kokevat siellä hengellisen kodin mukavuutta; ja että se koti olisi sellainen, johon voi iloiten kutsua toisiakin.
Kirkossa on monia tarpeellisia työmuotoja, mutta kaikkien niiden lopullinen tarkoitus on lähetys ja evankelioiminen. Meille on annettu sanoma, joka koskee kaikkia ihmisiä ja koko luomakuntaa, ja siksi „me koetamme saada ihmisiä uskomaan“ (2Kor 5:11), että kadotus olisi tyhjä ja taivaassa olisi mahdollisimman paljon virolaisia.
Kuulin tänään erästä pyhän Johannes Krysostomuksen (Kultasuu) katkeraa toteamusta meistä kristityistä, jotka pidämme usein itseämme juutalaisista paremmiksi.
“Me sanomme, että annamme Jumalalle kaikki, mutta itse asiassa emme anna edes kymmenystä.”
Jotkut meistä antavat kymmenykset Jumalalle (eli 10% tuloista Jumalan valtakunnan edistämiseen), mutta miten kaukana olemme siitä, että annamme kaiken.
Johannes Krysostomos (eli Kultasuu) eli vuosina 347–407. Hän oli Konstantinnopolin piispa ja yksi tärkeimmistä kreikkalaisista kirkkoisistä.
Itse homous ei minua kiinnosta. Mutta kirkolle asia on suurempi kuin vain kysymys homouden hyväksymisestä ja vihkikaavasta. Kysymys on siitä, että kirkon perusteita halutaan muuttaa. Koko kirkon identitetti muuttuu. Voiko ja saako kirkossa vielä perustella asioita Raamatulla? Jos kirkkomme antaa tässä(kin) asiassa uudelle opille periksi, kirkollemme aletaan laskea lukua. Se on lopullisesti tyrmätty ja hävinnyt.
Hannu Kippo kirjoittaa Sanansaatta -lehden pääkirjoituksen jälkikirjoituksssa (14/2009):
”Yksinkertaistettuna Raamattu kieltää homoseksuaalisen käyttäytymisen, muttei toisaalta sano mitään kahden aikuisen muodostamasta tasa-arvoisesta homoseksuaalisesta parisuhteesta.” Lainaus on kirkkoherra Kalervo Salolta (HS 22.3.). Saman logiikan mukaan kai voisi väittää: Raamattu kieltää tappamisen, mutta ei toisaalta sano mitään torstaina tappamisesta. Tai Raamattu kieltää aviorikoksen, mutta, jos on ollut pitkäaikainen avioliiton ulkopuolinen suhde, voi sitä jatkaa. Tai Raamattu kieltää varastamisen, mutta jos on pitkään ollut saman työnantajan palveluksessa, voi siltä varastaa sen verran, mitä pystyy polkupyörän tarakalla kerralla viemään. Tähänkö nyt on tultu, että voitaisiin maailmaa miellyttää!
Olen samoilla linjoilla Kipon kanssa.
Surullisena seuraan Euroopan luterlaisten kirkkojen kehitystä.
Suomen ev.lut. kirkon kirkkolain ensimmäisen pykälän mukaan Jumalan Pyhä Sana (eli Raamattu) on ainoa ohje, jonka mukaan kaikkea oppia kirkossa on tutkittava. Raamattua kunnioitaan kyllä siten, että jumalanpalveluksen alussa se saatetaan tuoda kulkueessa kirkkoon, kun sitä luetaan (onneksi vielä luetaan!) noustaan seisomaan. Mutta monesti muuten sille pyllistetään.
Tällä hetkellä näkyvin esimerkki kirkolliesta skitsofreniasta on kysymys homoparien kirkollisesta siunauksesta ja hyväksymisestä. Ruotsin valtiopäivät päättivät 1.4.2009, että homot voivat solmia “avioliiton”. Päätös ei ole kuulemma aprillipila; ainakaan vielä sitä ei ole sellaiseksi tiedotettu. Ennakkoon päätöstä vastustivat vain kristillisdemokraatit.
Ruotsin luterilaisen kirkon enemmistö lienee päätöksen takana, joskin asiaa käsitellään vielä syksyn kirkolliskokouksessa. Ja sieltä sitten saattaa tulla vihkimiskaava homopareille. Näin kirkko itse vapaaehtoisesti luopuu Raamatun ja kirkon tradition näkemyksistä. Vieläkö kirkko on kristillinen kirkko?
Jos Suomen kirkko astuu saman askeleen, alkaa vihkimään homopareja, siitä saattaa olla ainakin seuraavia seurauksia:
- ekumeeniset yhteydet useisiin kirkkohin katkeavat
- lähetystyö loppuu (yhteistyökirkot eivät halua enää kirkkomme työntekijöitä – paitsi, jos jostain löytyy liberaaleja lähetystyöntekijöitä, joita voitaisiin lähettää Ruotsiin. Mutta tuskin sikäläisellä kirkolla olisi kiinnostusta).
- seurakuntien aktiivisimmat ihmiset hakeutuvat muiden kirkkojen jäseniksi
- herätysliikkeiden ja kristillisten järjestöjen oma “virallisesta kirkosta” erillään oleva työ vahvistuisi
- kirkko jakautuisi kahtia
- tuomioistuimet olisivat täynnä valituksia papeista, jotka eivät suostu vihkimään homoja. Ja sen jälkeen nämä papit olisivat vankilassa “vankilapappeina”
- ennen kaikkea: antaisiko Jumala enää siunaustaan kirkolle, joka ylpeillen toimii vastoin selviä Raamatun ohjeita
Kuihtuva luterilaisuus ja kasvun mahdollisuus
Dogmatiikan professori Miikka Ruokanen totesi erinomaisessa luennossaan “Evankeliumin ääni meillä ja maailmalla” (24.3.2009 Jyväskylässä):
*Opettajani ja edeltäjäni edeltäjä prof. Seppo A. Teinonen totesi lähtiäisillallisillaan ravintola Amigossa Neitsytpolun ja Tehtaankadun kulmassa talvella 1986: “Luterilaisuus on häviävä uskonto.” Ja: “Kristinuskon hajaannus on vasta alkamassa.” Näissä lauseissa oli tyypillistä teinoslaista liioittelua, mutta kuitenkin totuuden siemen.
*Viime vuonna 2008 Euroopan ja Yhdysvaltain luterilaiset kirkot menettivät 338.000 jäsentä, vuonna 2007 menetys oli 391.000 jäsentä. Samanaikaisesti Afrikan ja Aasian luterilaiset kirkot kasvoivat 447.000 jäsenellä viime vuonna ja peräti 2 miljoonalla jäsenellä vuonna 2007. Luterilaisten kokonaismäärä maailmassa kasvaa vain hyvin vähän, ja sekin täysin Afrikan ja Aasian kirkkojen ansiosta. Olemme n. 3% kaikista maailman kristityistä ja vain 1% maailman ihmisistä. Prosentuaalisesti tällä hetkellä maailman luterilaisista kristityistä 38 prosenttia on länsimaiden ulkopuolella, ja tämä osuus kasvaa kovaa vauhtia. Eli luterilaisuus on muuttumassa ei-valkoisten, ei-länsimaisten uskonnoksi.
*Eli länsimainen luterilaisuus tuntemassamme muodossa on häviämässä, tässä mielessä Teinonen oli oikeassa. Eräs Amerikan luterilaiseen kirkon (ELCA) teologi totesi: “Jos kirkosta eroaminen jatkuu nykyvauhtia, kahden sukupolven kuluttua kirkkomme on lakannut olemasta.” Toinen saman kirkon teologi sanoo: “Emme voi rakentaa pelkän perinteen ja kasvatuksen varaan. Kirkostamme pitää tulla evankelioiva luterilainen kirkko, mikäli haluamme selvitä hengissä.”
Uskon, että Jumalan sanasta luopuminen eettisissä kysymyksissä tulee nopeuttamaan kirkon rappiota ja katoamista. Se tuo myös mukanaan kirkon jakautumisen useisiin pieniin luterilaisiin ryhmiin.
Uskon myös, että Raamatusta luopuminen eettisissä kysymyksissä johtaa luopumiseen uskon peruskysymyksissä. Vaikka Ruokasen siteeraamat henkilöt näkevät evankelioimisen ainoana mahdollisena kirkon kasvun mahdollisuutena, en jaksa uskoa, että Jumalan sanasta luopunut kirkko ajattelee samalla tavalla.
Kristittyinä meidän on kuitenkin seurattava Herramme tahtoa ja käskyä viedä evankeliumi kaikille ihmisille. Ja etsittävä siihen parhaita kanavia. Tärkeintä on, että kaikki saisivat mahdollisuuden pelastua uskon kautta Kristukseen.
Onko luterilaisilla kirkoilla tulevaisuutta? On, mikäli ne seuraavat Jumalan tahtoa. Ja jos ne eksyessään tekevät parannuksen synneistään.
Herra, siunaa todellinen kirkkkosi maan päällä! Ja anna meidän olla osa sitä Jumalan kansaa, joka kerran on sinun luonasi.
