Pastori Mika Tuovinen – Tallinnan näkökulmasta

Luin hienon pääkirjoituksen “Kirkko ja kaupunki” -lehdestä. Kirjoituksen lähtökohtana oli yhdeksän suomalaisen kuolema Espanjan liikenneonnettomuudessa. Taidokkaasti ja kauniisti kirjoitettu artikkeli!

Samalla uteliaisuus heräsi: mitä kirjoittaja tarjoaa ihmisille, jotka elävät “kuoleman varjon maassa”? Heitä muistetaan jumalanpalveluksen esirukousosassa, heitä varten järjestetään iltakirkkoja, suruaan läpikäyvät ihmiset tarvitsevat vierelleen ymmärtäviä ja kuuntelevia ihmisiä. Hyviä ohjeita! Mutta riittävätkö vain ne? Eivät riitä.

Hienossa kirjoituksessa todetaan (kuten kristilliseltä kirjoitukselta pitää odottaakin), että maanpäällisen elämän aika on rajallinen. Lisäksi toivotaan (liian optimistisesti?): että ihmiset valmistautuvat koko ajan kuolemaansa varten.

“Elämällä on mittansa. Kaikki on viime kädessä valmistautumista lähtöön. Onnettomuudet Estonia, tsunami, Konginkangas, Jokela, muistuttavat erityisellä tavalla, ettei elämää voi loppuun saakka hallita.”

Parasta apua kirkon puolelta kirjoittajan mukaan lienee hengellisyys ja uskonto (=”istuutuminen kirkon penkkiin, kynttilän sytyttäminen”). Jotkut ovat valmiita tekemään tämän, vaikka uskoa pidetäänkin yksityisasiana.

“Kriisitilanteissa ovat kaikkina aikoina heränneet myös hengelliset kysymykset. Hengellisyys ja uskonto, istuutuminen kirkon penkkiin, kynttilän sytyttäminen tuovat helpotusta ja rauhaa, vaikka hengellisyys muuten pidetään yksityisasiana.”

Joskus minusta tuntuu, että kirkko itse ei uskalla ottaa “tosi suuria” kysymyksiä puheeksi. Mitä on kuolema? Mitä on kuoleman jälkeen? Onko taivas ja helvetti todellisuutta? Kuka joutuu helvettiin? Kuka pääsee taivaaseen? Mitä tarkoittaa, että uskomme ruumiin ylösnousemukseen ja ikuiseen elämään?

Entä jos kirkko itse tukahduttaa nämä hengelliset kysymykset jatkuvalla psykologisoinnilla?

Ainakaan kirkko ei kehota julkisesti jäseniään (melkein 80% kansasta) pohtimaan näitä kysymyksiä. Miksi? Mitä pelätään? Sitäkö, että ihmiset suuttuvat ja eroavat kirkosta? Vai eikö julkista sanaa käyttävät kirkon johtajat enää usko tuonpuoleisuuteen, taivaan ja kadotuksen olemassaoloon, siihen että vain usko Jeesukseen pelastaa ihmisen? Joka tapauksessa äänet, jotka kehottavat valmistautumaan kuolemaan ja kohtaamaan sen jälkeen Jumala, ovat julkisesta keskustelusta kadonneet.

Lehden taitava kirjoittaja kuitenkin uskoo, että kuolleet menevät johonkin, jossa jokin (ilmeisesti Jumala vaikka sitä ei mainita) ottanee heidät vastaan. Kirjoittaja siteeraa Anna-Mari Kaskista:

“Ota hänet vastaan, tuuli hiljaa puhaltaa. Ota hänet vastaan, virta kantaa kulkijaa. Ota hänet vastaan rantaan suuren rauhan maan. Ota hänet vastaan, kotisatamaan.”

Onneksi Jumala ottaa vastaan! Hän ottaa vastaan (vain) ne, jotka maan päällisen elämänsä aikana ovat turvautuneet Jeesukseen! Heitä odottaa kotisatama.

Herra ole meille ja Espanjan onnettomuudessa kuolleille armollinen Kristuksen tähden!